Niin tuli sekin päivä, kun Wilsson täytti 11kk ja toden totta tämä hukkapätkä viettää nyt viimeistä vauvakuukautta. Olkoon vuoden summauksen aika vasta ensi kuussa, kun täyttyy vuoden maaginen rajapyykki.
Valvominen ottaa täällä jälleen voimille. Itse oon koko ajan aivan helvetillisen kiukkuinen nalkuttava akka, enkä osaa millään tapaa nauttia arjesta. Odotan vaan koko ajan, että tulee tiistai, jotta saan Wilin hoitoon ja pääsen itse töihin lepäämään. Oikeasti, töissä pitää todella kovaa kiirettä koko ajan, mutta silti se on kuin lepoa hermoille kotioloihin verrattuna. Koko ajan joku vaatii kyllä jotain, mutta yleensä luurin päässä on aikuinen ihminen, joka osaa perusteella tarpeensa eikä vaan itke ja vingu... Kylläkyllä, tiedetään, niin ne lapset kommunikoi, mutta tällä väsymysasteella ihan suoraan sanoen vituttaa aivan jokainen inahdus.
Liikkuminen on Wilin kohdalla melkoisen vauhdikasta eikä nykyään ole kyllä mitään jakoa istua rauhassa sohvalla telkkaria katselemassa lapsen leikkiessä. Viihtyy tuo lelujensa parissa noin kolme sekuntia ja sitten ottaa suunnan koiran ruokakupille, sähköjohtoihin, iskän tietokoneelle, vessaan tai makkariin yöpöydälle... Nämä ovat ne suurimmat houkutukset nykyään. Ei siinä mitään jos tuo istuisikin pesukoneen edessä sitä tuijottamassa (on muuten kiinnostavaa, varsinkin 60 lakanapyykki...), mutta kun yleensä suussa on lattialasta tai tolu. Tai vaihtoehtoisesti kylpypunkka täytyy vetää niskan päälle tai kiivetä vessanpyttyyn.
Väittäisin, että osasyy valvomiseen ovat jälleen hampaat. Amatöörin silmiin näkyy etuhampaiden vieressä kaksi uutta nököä, ehkä. Voivat toki korvatkin vaivata. Tai sitten ei oikeasti vaivaa mikään, täytyy vaan riekkua.
Olisi mukavaa, jos jossain myytäisiin sellaisia itsehillintäpillereitä, joita napsimalla päässä ei kiristäisi niin kauheasti koko ajan. Aamulla herätään kukonlaulun aikaan, ärsyttää. Puuro harvoin laskee aamulla, sitä saa jännittää. Aamupalasta saa vain haaveilla, vituttaa. Päiväunille ei suostuta, ei siis millään tasolla hetkeäkään omaa aikaa, johon on jo tottunut. Illalla saa taas jännittää ja välillä suorastaan pelätä, että nukahtaako tuo. Okei, yleisesti nukahtaa kyllä, mutta sitten saa jännätä koska ensimmäinen herätys on. Yöt on mulle peikkoja nykyään. Mieluiten valvoisin vuorokauden läpeensä, jos se mitenkään olisi mahdollista. Jos näitä itsehillintäpillereitä jostain saisi, niin olisin varmaan vähän parempi äiti. Onneksi meillä ei silti koko ajan olla naama nyrpyllä, 90% ajasta vaan, puolin ja toisin.
Mutta,
kun meillä menee hyvin niin meillä menee tosi hyvin. Me hymyillään paljon ja naureskellaan, hömpötetään ja leikitään. Kutitellaan, kylvetään ja ajellaan mäyrämopolla. Vaipanvaihto alkaa aina huudolla, mutta sitten me muistetaan kaukosäätimen maaginen voima ja sitten meitä taas naurattaa, molempia.
Sain myös tietää, että ystäväni saa miehensä kanssa lapsen ja olen asiasta oikeasti ihan mielettömän onnellinen. Olen aina ollut ihmisten perheenlisäyksistä onnellinen toki, mutta nyt kun elämässä on oma lapsi, niin tiedostan, että ennen onnen seassa on selkeästi ollut hitunen myös katkeruuttakin. Hyvä on tämäkin tiedostaa toki kaikkineen. Pääasia on, että vauvoja tulee taas lisää ja ihmiset ovat onnellisia :)
Nyt yritän salakavalasti sniikata sohvalle vaakatasoon, kun pojat ovat vallanneet makkarin.
