Tästä postauksesta tuskin tulee kovin ymmärrettävää, mutta asia on pakko oksentaa tänne nyt jossain muodossa, jotta en unohda.
Ehdin kirjoittaa toisen raskauden aikana muistaakseni kaksi postausta. Kolmas tulee tässä, mutta hiukan erilaisessa merkityksessä.
Lauantaina 26.11. havahduin siihen, etten ollut tuntenut vauvan liikkeitä koko päivänä. Tein liikelaskentaa, ei mitään. En panikoinut vaan kävin isännän kanssa saunassa ja kokeilin uudestaan. Ei mitään. En vieläkään panikoinut vaan soitin synnärille, että tulisinko näytille. Sinnehän ne käskivät.
Kello taisi olla ehkä kymmenen illalla. Minut laitettiin käyrille ja näin jälkeenpäin ajateltuna olisi kätilön naamasta pitänyt jo siinä kohtaa nähdä mitä tuleman piti. Minulle lyötiin sormeen sykettä (?) mittaava laite ja se näytti samaa kuin vatsassa ollut laite.
Kerkesin kuitenkin isännälle epähuomiossa sanoa, että "ainakin se on elossa". Niin vähän tiesin.
Lääkäri tuli paikalle ja ultrasi. "minulla on nyt huonoja uutisia". Siinä vaiheessa tajusin ja niin tajusi isäntäkin. Vauva oli menehtynyt kohtuun. Meidän vauva oli kuollut. Vatsassa oli vauvan sijasta Enni-enkeli.
En osaa eritellä miltä asia tuntui. Kohtukuolema. Ei sen meidän kohdalle pitänyt osua.
Lyhyesti; seuraavana maanantaina menin synnärille ja aloin nieleskelemään Cytoteccejä. Niitä meni monta ja tuskat oli ajoittain valtavat. Henkinen tuska se suurin silti oli. Tiistaina 29.11. klo 14.52 syntyi maailman täydellisin Enni-tyttö, yli 3kg ja yli 50cm. Paljon tummaa tukkaa, kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Äidin ja isän täydellinen enkeli.
Ne pienet hetket Ennin kanssa sylikkäin olivat kultaakin kalliimpia. Sain valokuvia, sain koskea, sain kokea. Sain hetken olla oman tyttären kanssa.
