Meidän jengi

Tietysti fiksua olisi varmasti vähän kertoilla keitä täällä ruudun takana on, jos tätä blogia vaikka sattuu joku muukin lukemaan kuin minä itse :)

Minä, tuleva äiti, olen 28-vuotias työssäkäyvä opiskelija. Tulevaisuudessa siintää sosionomi-diakonin paperit, jotka toivottavasti saan käteeni normaalissa aikataulussa ensi toukokuussa. Ehkä tämä pieni pirpana nyt hiukan sekottaa pakkaa, mutta enpä ota ressiä. Voin valmistua myös syksyllä, ei hetkauta meikäläisen elämää kovinkaan paljon :) Töitä olisi tarjolla elokuun puoleen väliin asti tällä haavaa, vain. Kovasti yritän katsella vielä jotakin tekemistä koulun oheen, niin pitkälle raskauteen kuin mahdollista on.

Isäntä meillä korjailee autoja ja viettää kohta 27. synttäripäiväänsä. Enpä kauheasti avaa hänen historiaansa, hän ei halua liiemmin itseään "koko maailman" tietoisuuteen.

Meillä on takana yhteistä taivalta vasta vajaa 6kk. Ollaan tunnettu kyllä vuosikaudet, mutta molemmat tahoillaan parisuhteissa. Tämä suhde on meikäläisen yllättänyt täysin; kuinka hyvä ja turvallinen olo jonkun kanssa voi oikeasti olla? Uskomatonta.

Voi olla jonkun mielestä aikaista saada yhteinen lapsi tässä kohtaa suhdetta, mutta minä hitot välitän moisista mielipiteistä! Minulla on hyvä olo asiasta, samoin miehellä, tarvitseeko se muuta? Ei. Joku saattaa tuhahtaa jotain jostain alkuhuumasta, mutta tuhahtakoon. Edellinen parisuhteeni kesti 7 vuotta ja aika harvassa olivat ne hetket, kun olisin 100%:n varmasti ollut sitä mieltä, että lapsi on tervetullut. Nyt olen. Täysin.

Lapsi on ollut ja on edelleen elämäni suurin unelma. Se, että olet jollekin äiti. Äiti.

Nykyisellekin miehelleni sanoin, että jos tulen raskaaksi syystä tai toisesta ja hän ei ole valmis ottamaan vastuuta asiasta, niin lähteköön lätkimään saman tien eikä vasta joskus. Minä haluan lapsen ja olen sen valmis kasvattamaan myös yksin. Saattaa kuulostaa itsekkäältä ja sitä se varmasti onkin, mutta karu fakta on myös se, että mitä lähemmäs tai yli 30 ikävuoden sitä menee, niin sitä enemmän mahdollisuudet elämän suurimman unelman toteuttamiseen pienenevät.

Vaikka kirjoittamista rakastankin niin nyt tuntuu olevan työn ja tuskan takana saada aikaiseksi järkevää tekstiä, jossa olisi joku punainen lanka. Ehkä sitä haluaisi vaan oksentaa kaiken kerralla tekstiksi, mutta kun on niin onnesta soikeana niin ei saa mitään järkevää ulos :D