Lienee sanomattakin selvää, että raskaus ratkaisee ongelmia tutkittaessa vastuuntuntoisten yhteistyökumppaneiden aatteellisia intressejä.

Tasan 21+0! Laskennallisesti siis enää 19 viikkoa jäljellä. HUH!

Eilen oli rakenneultra. Jännitin sunnuntaina asiaa tosi paljon, ehkä vielä vähän eilen töissäkin, mutta kun laahustin polia kohti, niin totesin, että se tulee mikä annetaan ja kaikki otetaan vastaan. Tässä vaiheessa paljon ei voi enää muuttaa kuitenkaan.

Mies ei päässyt töiltään mukaan, joten kukas muukaan siellä vieressä istui kuin oma äiti :) olin varma, että se alkaa parkumaan, mutta ei onneks. Plus sain itsekin pidettyä itseni kasassa.

Ultra oli ihanan pitkä, ainakin 45min! Pituus johtui myös siitä, että Taisto myllersi mahassa itsensä aina sellaiseen asentoon ettei saatu otettua tarpeellisia mittoja. Sydämen lokerikkoja haettiin vaikka kuinka ja kauan ja erilaisissa asennoissa. Onneksi lopulta ne sieltä löytyivät ja normaalit olivat.

Jätkällä oli hirmuinen vauhti käsiensä ja jalkojensa kanssa! Etuseinämässä oleva istukka "estää" potkujen tuntemisen, mutta selkeästi siellä kaikenlaista tapahtuu kyllä

Ja miten selkeää kuvaa se vekotin näytti! Sormet pystyttiin laskemaan ja selkärangastakin näkyi varmaan joka ainut nikama! Ihan huikeeta! Minä en mitään mittoja oikeastaan ymmärtänyt, mutta sen tiedän, että Taisto on 433g painava ja toisen jalkapohjan pituus on 3,69cm. Kaikki oli normaalisti, sydänäänet hyvät ja mitä muuta siellä nyt sitten tarkasteltiinkaan...

Ja kyllä, Taisto on nyt Taisto, ilman hipsuja. Jätkä leväytti haaransa auki ja kätilö totesi, että jos sukupuolen haluaa tietää niin tästä sen näkee. Selkeät kivekset ja pippeli siellä heilui <3 Moneen kertaan kätilö painotti sitä, että ultrasta ei koskaan saa 100% varmaa vastausta, mutta tuskin kannattaa ainakaan pinkkiä röyhelömekkoa ostamaan mennä... :)

Minä oon alusta asti tiennyt, että poika sieltä tulee. Se on ollut vaan sellainen olo. Miehen sukuun ei tyttöjä edes synny, että sitäkin kautta olo on vahvistunut asian tiimoilta. Ja nyt se on varmaa. Tai niin varmaa kuin se nyt voi olla.

En edes ala jauhamaan sitä hössötyksen määrää, joka anoppilan suunnasta tuli tämän sukupuoliuutisen jälkeen. Eikä oma äitini jäänyt kovinkaan paljon jälkeen... Jollain tapaa oon ehkä vähän väsynyt ihmisten hössöttämiseen. Tai no, sanat ehkä ja vähän on aika lieviä. Suunnittelemattomuudesta huolimatta lapsi on toivottu ja tuottanut iloa alusta asti. Hän on unelmieni täyttymys. Mutta kun se hössötys vaatteista ja sängyistä ja leluista ja ties mistä krääsästä ja kilkkeestä. Olen onnellinen, että kaikki isovanhemmat haluaa olla mukana lapsen elämässä jo ennen sen syntymää, mutta rajansa kaikella. Minen jaksa hössöttää enkä jaksa sitä, että joku muu hössöttää vieressä, täysillä. Kyllä innostunut saa olla tietysti, sitä en keneltäkään kiellä. Mutta sanoppa tämä ääneen niin olet maailman paskin ihminen, mikään ei kelpaa jne. Oravanpyörä.

Joka tapauksessa, Taistolla kaikki hyvin, se on pääasia <3

Tässä sivuprofiili ja hurmaava nöpönenä <3

"Mutsi kysyi luuleksä olevas James Bond?
Sanoin en mä tiiä, mut jotain samaa meis on <3

<3

Puolivälin väsymys

Tattadaadadaa! Raskausviikkoja tänään 20+3, ollaan siis kirkkaasti yli puolenvälin, hihhei! Voihan tuo salamanteri toki odotuttaa itseään loppupäästä parikin viikkoa, mutta laskennallisesti ollaan lähempänä loppua kuin alkua.

Tuntuu tosi oudolta. Vasta oli se huhtikuinen yö, kun tätä raskausasiaa käytiin läpi. Vasta oli se heinäkuinen helleilta, kun sain isännälle sanottua, että se on menoa nyt. Vasta oli se päivä, kun isovanhemmille kerrottiin. Kaikki oli juuri äsken ihan alussa. Vaan ei ole enää. Ihan hurjaa. Ei tässä oikein meinaa perässä edes pysyä.

Viime neuvolassa hemoglobiini keikkui lukemissa 111. Auttamatta liian vähän meikäläiselle. Raskausvitskua naamaan, mutta ei se mitään auta. Väsyttää aivan tajuttomasti, koko ajan ja aina ja joka paikassa. Asiaan ei yhtään auta se, että isäntä kuorsaa todella paljon ja se häiritsee mun unta. Joo, onhan meillä sohva, jonne voin miehen aina ajaa, mutta kun se ei ratkaise sitä itse ongelmaa. Minä en halua tässä vaiheessa suhteen olevan sellaista, että nukutaan eri huoneissa. Toki se helpottaa kummasti, mutta ei ratkaise mitään. Ihanasti isäntä on kyllä muistuttanut, että hän pärjää vähemmilläkin unilla, kun mun on saatava nukuttua ns. kahden edestä. Mutta kyllä kamelilta (vai onko se aasilta?) joskus selkä katkeaa tuollaisessakin touhussa.

Kuorsauskeskustelua on käyty pitkään ja eniten vituttaa (terveisin rekkamies-Annis) se, että esimerkiksi anoppilassa asiaa ei vaan oteta todesta. Ei se tietysti olekaan heidän päänsärkynsä mitenkään, mutta kun avaudut asiasta niin naamallesi saat neuvon sohvalla nukkumisesta ja pelkkää naurua. Helvetin hienoa, jos muualla ei kärsitä asiasta, mutta vois vaikka joskus ottaa todesta kun asioista niiden oikeilla nimillä puhutaan. Vaikkei tapana yleensä ole, niin nyt kyllä haetaan myös eräänlaisia säälipisteitä. Tai ei pisteitä niinkään eikä sääliä, mutta myötätuntoa. Meikäläinen katkeaa tähän systeemiin kohta. Josko sen isännän joskus saisi lääkäriin asti. Tiedä silti onko niistäkään neuvoista mitään apua.

Valivalivali.

Välillä saa valittaa, mutta kun aina ei jaksais sitäkään.

***

Tässä vielä pari kuvaa harvinaisen epäsiististä eteisestä.
Ei tolla puhelimella kyllä kovin kehuttavia kuvia itsenäisesti itsestään saa.
Varsinkaan kun peili katkeaa just väärässä kohdassa.

Äitiysjooga ja muuta sellasta...

Ensikosketus äitiysjoogaan on nyt koettu! Paikalla oli 8 muuta odottavaa naista, kaikkea 17 ja 37 raskausviikon väliltä. Oli pientä vatsaa, oli isoa vatsaa. Ainut mikä häiritsi, oli meikin suuri määrä joogassa :D pienet on ihmisen "ongelmat" taas.

Kaiken kaikkiaan rauhoittava kokemus. Jos olisin suonut itseni nukahtaa, niin sen olisin nanosekunnissa tehnyt. Kertonee siis raukeuden tasosta. Ihan kaikkeen ei pystynyt, tosin enpä olisi pystynyt edes ilman raskauttakaan.

Nyt jään odottamaan mitä kääntely ja vääntely tuo tullessaan. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin illalla selkä on taas niin solmussa ettei tosikaan. Selässä on joku vika, joka ei oikeastaan kiinnosta yhtäkään lääkäriä, koska selän kuvaaminen on niin kallista. Ja kun silmällä ei näe ja käsillä koskemalla ei löydy mitään niin antaa olla. Eilisen illan juuri kiemurtelin sohvalla selkäsärkyni kanssa ja toivoin, että edes pyörtyisin kipuun niin stressitaso laskisi. Se joka kehittää lihasrelaksantin raskaanaolevalle niin ansaitsee jokaisen Nobelin palkinnon, eritoten sen rauhanpalkinnon. Nimimerkillä paskat Panadolista...
Kyllä, olen katkera ja pelkään mitä loppuraskaus tuo tullessaan selän kanssa.

Rakenneultraan on rapiat 1,5 viikkoa. Silloin ollaan jo yli puolenvälin. Lähempänä loppua kuin alkua.
Täysin käsittämätöntä.

Facebookin mammaryhmästä on ollut iloa ja tukea paljon, mutta nyt sen lukeminen lähinnä pelottaa ja ahdistaa. Rakenneultrat kolkuttavat kaikkien ovella aika tasaisesti. Hienoja uutisia sieltä on sadellut ja niistä olen vilpittömästi onnellinen, kyllä, ihan tuntemattomienkin puolesta. Oma ultra vaan ahdistaa, ahdistaa todella paljon. Np-ultrassa nähtiin kyllä, että salamanterilla oli kaikki raajat mukana ja muutenkin kaikki hyvin joo, mutta eihän sitä sen enempää tarkasteltu. Rakenne on aina rakenne ja tarkempi setti. Mielessä velloo kaikki typerät ajatukset huulihalkiosta sydänvikoihin. Tai eihän ne nyt sinänsä typeriä ajatuksia ole, mutta typerää on ressata asiaa etukäteen. Niin olen toitottanut, että tuli mitä tuli niin kaikki otetaan vastaan. Ja paskat. Kyllä niin repis ihmisen hajalle, jos jokin olisi poikkeavaa. Ei, minähän en lastani hylkää vaikka sillä olisi kaikkia raajoja kolme, mutta kyllähän se hajottaisi. Paljon ja pitkäksi aikaa.

Olen tiedostanut myös sen, että pieni reikä sydämessä saattaa korjautua itsekseen jo ennen synnytystä. Silti kuulen korvissani ja näen silmissäni sen, kun eräs lähipiirin ihminen kuulee mahdollisesta poikkeavuudesta. Anniksen syy, sato tai paisto. Eikä hän edes saa sanottua sitä suoraan mulle vaan huutelee asiaa kaikille muille ja kehittää omia teorioitaan asiasta. Mahdollinen poikkeavuushan on siis täysin hypoteettinen tilanne tässä kohtaa, mutta kaikkea kun miettii niin silloin miettii. Ja saa itsensä muuten kuulostamaan ihan jakomielitautiselta. Taas!

Ahdistaa myös se, että ainuttakaan liikettä en ole rekisteröinyt. Meikäläisellä on silti niin paljon vararavintoa ja istukka ihan edessä, että ei se kaiketi ole edes ihme ettei niitä vielä tunnu. Ja kyllä, tiedostan senkin, että ensiodottaja monesti tuntee liikkeet suhteellisen myöhään. Mutta kun on tällainen mullekaikkihetinyt -tyyppi niin minkäs teet... Kun nyt purnaan asiasta tällä tavalla niin saletisti kohta alkaa sellainen disco vatsassa, että ei se edes lopu ennen kuin tyyppi tulee ulos :D

Kaikesta purnauksesta huolimatta oon silti edelleen ihan hurjan onnellinen. Tulevaisuus pelottaa tosi paljon, mutta ehkä hyvällä tavalla? Tiedän tai ainakin uskon selviäväni annetusta tehtävästä, jopa ihan yksin. Isäntä ei siis ole, kaiketi, mihinkään lähdössä, mutta alusta asti olen alitajuisesti psyykannut itseni siihenkin, että yksin tästä hommasta tulee ihan yhtä hyvä setti. Isäntä on asiasta ihan yhtä innoissaan kuin minäkin, että ei tässä hätää ole, mutta pessimisti varautuu aina pahimpaan. Tässäkin kohtaa. Onnea tämä silti on, suurta onnea.

Päätin alkaa hössöttämään vasta joulun alennusmyyntien aikaan. Vaan kuinka kävikään...
No näin:

Päätin kaupassa, että "Taisto" tulee tässä majava-asussa kotiin aikanaan <3

Saikku

Meillä on Porissa tuon niminen opiskelijatalokin, mutta nyt ei kyllä ole puhe siitä alkuunkaan.

Kun yhdistetään supistukset, lonkka- ja selkäkivut, jotka eivät anna nukkua sekä edestakaisin sahaava verenpaine niin laulu on mielestäni valmis.

Kunnalliselle oli turha yrittää aikaa. Ehkä jouluksi olisi senkin saanut. Painelin siis Lääkäritaloon gynelle. Tiesin, että rahanmenoa se tietää, mutta minkäs teet muuta kuin menet. Gynenä toimi mies ja jollain tapaa olen ehkä tykästynyt gynemiehiin enemmän kuin gynenaisiin, vaikka edelleen kyseenalaistan sen, että mikä muu kuin pervous saa miehen erikoistumaan gynekologiaan? Sama pätee naisurologeihin... Kyllä, tämä oli kärjistetty ajatus ja mielipide, samat syyt gynepuolelle varmasti vetää kuin esimerkiksi onkologiaan, aivohommiin tai sydäntutkimukseen. Mene ja tiedä.

Gyne oli suhteellisen asiallinen, mutta asiakaspalvelutaidoissa olisi ehkä hieman vielä parannettavaa. Minua kun ei kiinnosta se, että minua ennen lavetilla oli maannut nainen, joka oli tehnyt reklamaation lääkäristä, kun tämä ei ollut naisen mielestä osannut käyttää ultraa. Lääkärin mukaan ultra oli ihan uusi, olin kolmas ihminen, jolle hän sitä käytti. Totesin, että no harjoittelua se vaan vaatii, että ei mua haittaa vaikka tässä nyt menisi vähän pidempään tms. Tähän lääkäri totesi, että vaikka laite onkin uusi niin kyllä hän tätä käyttää osaa! Ja jatkoi tulistuksissaan, että reklamaation tehnyt nainen "oli ainakin 130kiloa painava akka, ei kai se sen vatsan takaa mitään voinutkaan nähdä". En osannut kommentoida lääkärille mitään muuta kuin, että joillakin on tapana valittaa kaikesta. Ei toiselle asiakkaalle hei oikeasti sanota tuollaisia asioita!!! Varsinkaan kun toinen makaa siinä lavetilla lettu leviänään (anteeksi taas rekkamiesmäinen ilmaisuni...) ja funtsii, että mitä vatsassa tapahtuu.

Kaikki oli salamanterilla, jota on alettu muuten Taistoksi kutsumaan, hyvin. Vahva syke ja joku korva-korva -mitta (????) vastasi viikkoja 19+1. Mun ja muiden laskujen mukaan nyt on menossa 18+2, että saattaa se olla vähän tosiaan edelläkin. Tosin se ei kyllä käy mun järkeen, kun viimeisiä menkkoja laskeskelen... Hmm. Pääasia nyt kuitenkin oli, että kaikki hyvin, myös kanavat ja sellaset systeemit, joista en tajua mitään!

Lasku sairaslomatodistuksen kanssa oli pöyristyttävät 169€. Sinne meni loppukuun ruokarahat, mutta menköön. Nyt saa kaksi viikkoa maata sohvalla ihan luvan kanssa. Viikon ajattelin tehdä kirjallisia hommia sohvalta käsin ja sitten palata töihin katselemaan menoa ja meininkiä.

Eiköhän tää tästä.

Täällä me ollaan!

Kaikki edelleen suhteellisen sulassa sovussa.

Ilon aiheita on monta, mutta samalla myös ahdistuksen aiheita...

Iloa tuottaa se, että joka kerta kotidopplerilla kuunnellessa sydänäänet ovat löytyneet. Tiedostin doppleria hankkiessani sen, että joka kerta tällainen tavallinen pulliainen ei välttämättä löydä ääniä. Tiedostamisesta huolimatta jotkut doppler-sessiot ovat venyneet suhteellisen pitkiksi, koska en ole voinut lopettaa kesken ennen kuin äänet löytyvät. Soutaa ja huopaa, sanois vanha mummo.

Iloa tuottaa myös mies, joka on ("vihdoin") silitellyt kasvavaa vatsaa! <3 En välttämättä kaipaa mitään vatsalle puhumista ja lällyttelyä, mutta pieni silitys, hipaisu tai vastaava ja meikäläisen vatsanpohjassa lentää perhosia! Ihan samanlaisia perhosia kuin yhteisen taipaleemme alkuaikoina. Todellisuudessa niitä perhosia lentelee silti edelleen ihan ilman vatsan silityksiäkin. Oon vaan niin onnellinen kaikesta elämässäni juuri nyt.

Vatsan kasvaminen tuottaa sekä iloa että surua. Tai suru nyt on väärä sanavalinta, mutta jonkin sortin ahdistusta kuitenkin. Olen aina ollut sitä mieltä, että raskausvatsat ovat äärettömän kauniita ja olen sitä mieltä edelleen. Rakastan vatsaani joka pikkuhiljaa pyöristyy, mutta samalla tämä laajentuminen ahdistaa. Pääsin ennen juhannusta jonkin sortin tavoitepainoon laihdutusurakassani ja nyt paisun kuin pullataikina. Tiedostan kyllä senkin, että monta kiloa tästä jää synnärille maaliskuussa, mutta nykytila ahdistaa. Niin kiero on mieleni silti, että uskoisin ahdistuksen laantuvan, kun viikot tästä vielä lisääntyvät ja vatsa näyttää oikealta raskausvatsalta. Lienen ehkä jollain tapaa jakomielitautinen, kun tätä tekstiä lukee...

Minua ahdistaa myös humalaisten käytös. Tai ylipäätänsä humalaiset. Ennen raskautta viihdyin ihan hyvin joukossa, jossa olin ainut selvinpäin. Nyt seinä tulee HETI vastaan, kun näen ihmisestä, että ilolientä on nautittu turhan monta pulloa liikaa. Ja kun seinä nousee vastaan niin hermo menee ja loppu on historiaa. Raskaus on tehnyt minut myös hyvin äkkipikaiseksi enkä pelkää säästellä sanojani, kun esimerkiksi kanssaihmisten humalatila ahdistaa.

Rakenneultra häämöttää kuun lopussa ja se jos jokin on iloinen asia se! Toivon kovasti, että siellä selviäisi sukupuoli, mutta en ota asiasta stressiä. Kumpi tahansa on meille tervetullut. Jollain tapaa silti minulla on poikaolo. En oikeastaan tiedä mistä olo johtuu, ehkä siitä unesta, jonka näin alkuraskaudesta, jossa lapsen nimikin osui kuin nenä päähän. Olen pohtinut myös 4D-ultraan menoa, jos rahatilanne sen sallii. Joidenkin mielestä turhaa hömpötystä, mutta jokainen tyylillään.

Mammafoorumia lukiessa iski sellainen pienen pieni ahdistus hankinnoista... Meillähän on siis tällä hetkellä yksi villanuttu, töppöset, body ja housut vauvalle. Kaikki saatu sukulaisilta, kun niillä ei hermo kestänyt olla ostamatta. Muuta ei ole tällä hetkellä eikä mua edes kiinnosta ajatella hankintoja. Tai kiinnostaa on taas väärä sanavalinta, mutta kuitenkin. En jaksa ajatella, en halua, en pysty, en kykene eikä mulla kyllä rahaakaan ole yhtään. En kiellä, etteikö mieli tekisi, mutta reaaliteetit tulee vastaan, lujaa. Tiedostan myös sen, että ainakin oma äitini, tuleva mummu, hankkii lapselle vaikka kuun taivaalta eikä tarvi edes pyytää. Eikä anoppikaan varmaan kakkoseksi jää. Voiskohan antaa niille tehtäväks hankkia kaikki jutut ja systeemit?

Mitäpä vielä...
Pyöreästi 16 viikkoa meni oireetta ja nyt kaikki pakkaa päälle samaan aikaan. Oon kohtalaisen väsynyt olooni, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Raskaus ei ole sairaus joo, mutta se välillä tuottaa olon, joka on verrattavissa sairaana olemiseen. Huomenna lääkäri ja toivottavasti se kirjoittaa sairaslomaa.
Jästipää kun on, niin enpä ole avannut suutani tästä kenellekään vaan pyöritellyt asiaa yksinäni. Siinäpä on kehittymisen paikka siinäkin.

Kaikkinensa oon silti aivan superonnellinen. Kaikesta.

Loppun pari fotoa. Lienevät viikolta 16 tai 17...

Vararavintoa oli ja on kyllä omastakin takaa, mutta siinä se pömpöttää! :D

Lintuperspektiivi on aina yhtä hauska :D