Jaksamisesta.

Kuten jossain tekstissä jo aiemmin ohimennen mainitsin, niin äidit ovat toisilleen susia. Toisen toiminta on aina oikeampaa kuin toisen, toinen luottaa neuvolan sanaan kuin kiveen, toiselle taas maalaisjärki on se paras apu. Imetys ravintolassa on toiselle arkipäivää, toiselle kauhukokemus; toisen mielestä tissit vaan tiskiin ilman näkösuojia, toinen varjelee henkilökohtaisia ruumiinosiaan viimeiseen asti. Jokaisella kolikolla on aina kaksi puolta ja taistelua syntyy.

Sain kommentin tänne blogiin, jossa kirjoittaja puhui siitä, kuinka hänen jaksamistaan ja hermojaan oli kyseenalaistettu, koska hänellä on mies, puoliso. Jäin miettimään sitä, kuinka eri tavoin ihmiset kokevat jaksamisensa. Miksi eniten tsemppejä ja sääliä saavat ne yksinhuoltajaäidit, jotka porskuttavat eteenpäin yksin? Älkää ruudun takana käsittäkö väärin; minä olen yksinhuoltajaäidin lapsi ja arvostan oman äitini aivan upean ja hurjan panoksen taivaisiin asti, mun mamma on melkoinen sissi ja siitä saan häntä ikuisesti kiittää! Mutta haen tällä järjettömällä turinallani sitä, että miksei vakaassa parisuhteessa oleva äiti voisi uupua ja tarvita apua?

Meillä Wili nukkuu 8-12h yössä ja siihen useat päikkärit päälle; minä saan siis levätä yöt ja ehdin päivisin tarinoimaan täällä, tylsistymään Facessa ja joskus jopa imuroimaan. Wilillä ei ole vatsavaivoja *KOPKOP*, ei korvavaikeuksia, ei flunssaa eikä muutakaan, mun ei siis tarvi murehtia. Wili on herätessään aina iloinen ja hymyilee ja juttelee mukavia, hän on helppo lapsi. Mutta miksi minä, helpon lapsen äiti, en saisi uupua?

Uupuminen voi tapahtua monelta kantilta; toiset väsyvät yöheräämisiin, toiset lapsen terveydellisiin ongelmiin jne. ja minulta kysytään, että miten sinä voit uupua? Kyllä minä voin enkä varmasti ole ainoa. Rakastan lastani äärettömän paljon enkä antaisi hänelle mitään pahaa sattua, mutta olen silti uupunut. Olen uupunut suorittamiseen. Maalailin ennen raskautta ja raskauden aikana varsin vaaleanpunaisia (vai -sinisiä?) kuvia siitä, kuinka ihanaa ja auvoisaa äitiys on; mahdollisista vaivoista huolimatta ollaan yltiöpäisen rakastuneita pieneen pakettiin, joka oppii joka päivä jotain uutta. Luulin, että äitinä oleminen on tässä alkuunsa pehmeässä kuplassa elämistä ja kaikki vaan on ihanaa ja upeaa. Paskat sanon minä. Rakkaudesta huolimatta koko homma tuntuu suorittamiselta, päivästä toiseen. Kyllä, näinkin helpon lapsen kanssa. Vähän sama homma oli kun koira tuli taloon lokakuussa 2010; muutamia viikkoja sitä oli onnensa kukkuloilla ja sitten alkoi suorittaminen. Meni aika pitkäänkin, varmaan voi puhua vuosissa, ennen kuin koirasta alkoi nauttimaan enemmän, ilman suorittamista. Ja ei, koira ei ole meillä eläin tai lemmikki, hän on perheenjäsen.

Ehkäpä tämä vähän sekavalta tuntuu taas, kun lukee omia juttujaan läpi. Eipä ole yllätys.
Sitoutuminen tähän touhuun on vaan ollut niin melkoinen muutos ja ärsyttää, kun kaikki eivät sitä tajua, siis sitoutumisen määrää. Faktahan on, että minä en voi pystymetsästä lähteä MINNEKÄÄN! En edes kauppaan. Aina pitää miettiä, että koska toinen on syönyt viimeksi ja koskahan sillä on seuraavaksi nälkä. En haluaisi olla itsekäs, mutta kun isäntä säntää lähes suoraan sängystä harrastuksiinsa puhelimen soidessa tai suunnittelee laivareissua työkavereiden kanssa, niin minä puren hammasta ja sanon, että juu, mene vaan... Samalla sitä miettii, että koska tulee se aika kun minäkin voin, edes suurella suunnittelulla, lähteä jonnekin vähän pidemmäksi aikaa.

"Ota omaa aikaa ja mene vaikka kauppaan". Tämä, toki lämmöllä ajateltu, tokaisu sai karvat vähän pystyyn päivänä eräänä. Arvostan yli kaiken sitä, että joku ajattelee minuakin, mutta mutta... Ennen kuin voin lähteä, pitää lapsi syöttää. Sitten ajat kauppaan, kiidät hyllyjen välissä ja kurvaat renkaat vinkuen takaisin, kun taas alkaa olemaan syötön aika. Ota siinä sitten omaa aikaa. Voi tietysti olla, että se hieman piilossa vielä lymyilevä äidinrakkaus ei anna olla kovin pitkään poissa toisen luota, vaikka isän hoitotaitoihin luotankin kyllä täysin. En tiedä, mutta ärsyttää.

Mulla on myös se vika, että mun mielestä esimerkiksi isännän pitäisi mun katseesta jo tietää mitä mä ajattelen ja ehdottaa asioihin sellaista ratkaisua, kuin minä olen ajatellut. Just sellasta naisten järjenjuoksua, jota oon aina vihannut. Saako syyttää hormooneja vielä?

Todettakoon tästä sekavasta tekstistä yhteenvetona muutama seikka;

• rakastan lastani ja huolehdin hänestä, turha kaavailla mitään lasuja tämän jorinoinnin perusteella
• rakastan myös miestäni, hän on paras isä ja puoliso
• arvostan yksinhuoltajia _todella_ paljon
• uupumista on erilaista, samoin kuin on erilaisia ihmisiä
• toiset tyytyvät vähään, toisille ei riitä mikään

Nyt syötän rakkaan lapseni, vien hänet mummulle hoitoon ja menen itse hierontaan.
Lienee sitä omaa aikaa nyt sitten?