3kk neuvola

Eilen piipahdettiin 3kk neuvolassa.
Rokotukset menivät tosi helposti. Molemmista piikeistä nousi kyllä huuto, mutta sekin tyyntyi alta puolen minuutin, kun ilmeilin vähäjärkisesti Wilille :D Ja rota-tehoste nyt toki sai pojan ihan maiskuttamaan, lienee aika nannaa moinen mönjä. Yötä vasten annettiin pieni annos Panadolia ja herra veteli unta taas reilu 8h heräämättä ja siihen päälle vielä tunnin-kaks, kun pääsi äidin viereen sänkyyn :)

Mutta.
Edellisestä käynnistä oli noin 5 viikkoa aikaa. Tässä ajassa painoa oli tullut alta 100g ja pituutta jotakuinkin 2cm. Eli todella vähän. Omasta mielestä maidon tulo ei ole radikaalisti vähentynyt, joskin aamuisin ei enää ole havaittavissa ihan niin suurta megalolloisuutta kuin ennen. Jostain syystä mun maito ei vaan enää riitä.

Otti koville.
Imetyksen alkutaival oli tosi kivikkoinen maaliskuussa. Hyvällä opastuksella se lähti onneksi luonnistumaan. En tähän päivään mennessä ole suuremmin nauttinut imetyksestä, mutta tiedostanut, että se on parasta mahdollista ravintoa lapselle ja kulkee helposti mukana. Nyt kun eteen tuli tällainen ihan uusi tilanne, niin mieli on vähän sekaisin. Harmittaa, ärsyttää, vituttaa ja ahdistaa. Olin kovasti suunnitellut 6kk täysimetystä euforian puutteesta huolimatta, mutta se jää nyt haaveeksi. Soseet on otettava maisteluun jo ennen 4kk ikää. Onhan se tietysti omalla tavallaan kiva juttu, että saadaan taas kokeilla uusia systeemejä, mutta mutta... Vähän se on vaikea kuvailla tunnetta.

Siltikin sanoisin, että pääasia on se, että Wili on tähänkin asti ja tälläkin hetkellä tyytyväinen. En koe, että hän olisi ollut nälkäinen, koska nukkuu yöt hyvin, nukkuu päikkärit hyvin ja seurustelee pitkiäkin aikoja päivällä.

Tähän soppaan kun vielä lisätään mielipiteet siitä, ettei äidinmaito ole OIKEAA ruokaa vaan vellit ja soseet on, niin mulla on kyllä paha mieli. Kaikkeni oon yrittänyt ja sitte tullaan sanomaan, että kyllä lapsen pitää oikeaa ruokaa saada. Kraak.

Onneksi minä normaalina vastuullisena aikuisena tiedän mikä mun lapselle on parasta.
Jotta ei menis ihan nillitykseks koko juttu, taas, niin pari tyytyväistä kuvaa viime viikoilta :)

Iski osti Wilille kengät. Kuvakulma on hulvaton, näyttää melkoselta Bigfootilta jätkä :D

Hän siinä hengaa <3

Otettiin neuvolassa pari selfietä :D

Kuningas alkoholi.

Lueskelin yhtä suosikkiblogiani tuossa ja siellä oli tehty postaus aiheesta alkoholi. Tarkemminkin kirjoittajat toivat julki syitä ja ajatuksia siihen, että miksi heidän elämäänsä alkoholi ei juurikaan kuulu, miksi skumpan sijaan tulee valittua Pommacia ja saunan jälkeen mielummin Jaffaa kuin Karhua. Jäin pohtimaan omaa kantaani asiaan ja päätin jälleen avata salaisen arkkuni.

Mun oma lapsuus on ollut lähes alkoholiton. Äiti joi ja juo edelleen maksimissaan kolme olutta/lonkeroa, vuodessa. Välillä menee vuosi, kun äiti ei ota yhtään. Mistään streittauksesta ei ole kyse, äiti vetää kyllä tupakkaa ihan kiitettävästi, mutta alko on se, joka on jäänyt vähälle. Luojalle kiitos siitä.

Enpä ole minäkään alkon suurkuluttaja. Okei, sanotaanko noin ikävuosien 15-24 välissä meikäläinenkin otti ihan tarpeeksi ja kivaakin varmaan joskus oli. Mutta sen jälkeen ei vaan jaksanut kiinnostaa. Ei, minäkään en ole streitti millään tapaa, koska tupakka kuuluu elämääni edelleen ja saatanpa saunan jälkeen ottaa mielummin sen siiderin rentoiluun kuin Jaffan. Jotenkin alkoholi vaan on sellainen, turhake? Sekin nyt on väärä sana kyllä… Hmm, ehkä se rajoittaa liikaa? Oon seurannut äitiäni niissä jalanjäljissä, että mielummin ajan itse kinkereistä kotiin, kuin maksan taksin tai vingun kyytiä tutuilta.

Mun onnistuu pitää hauskaa ilman alkoakin. Joo, kyllähän sillä sellainen vapauttava taito on, mutta se nyt on itsensä huijaamista jos täytyy saada aina pohjat alle, jotta pystyy rentoutumaan. Hoitoon jos ei muuten onnistu, sanon mää.

Oon tätä aihetta muutenkin miettinyt aika paljon viimeisen vuoden aikana. Edellisessä suhteessa mulla oli puolisona mies, joka otti kerran kuukaudessa saunaoluen tai maisteltiin puokkiin jokin uutuussiideri. Oltiinkohan me seitsemän vuoden aikana kahdesti (?) yhdessä oikeesti juopottelemassa? Tai siis minä vedin pleksit :D Nykyisen puolison kanssa asia on ihan eri, koska alkokulttuuri on täysin erilainen. Ei, mun mies ei tosiaan ole alkoholisti, mutta alko on paljon enemmän läsnä kuin ennen. Ei häiritse arkea eikä kyllä yleensä pyhääkään, mutta kuitenkin, on erilaista. Molempien kanssa tulee toimeen, sen on huomannut.

Mutta, tätä alkoholinkäyttöä miettiessäni totesin, että en mä töissä tukihenkilöitä kouluttaessani ihan paskaa puhunut, kun aiheena oli se, miten alkoholi muuttaa käyttäjäänsä ja miltä humalainen ihminen lapsen silmissä näyttää. Minä käyn kolmeakymmentä ja olen nyt ”vasta” alkanut pelätä sitä, miten alko muuttaa ihmistä. Minä osaan onneksi kääntää selkäni, poistua tilanteesta tai vaikka tirvasta turpaan, jos tilanne siihen äityy, mutta entäs pieni lapsi? Eihän sellainen tajua asiaa lainkaan. Kuinka turvaton on pienen lapsen olo, kun vanhemmat tulevat pienessä tai vaikka isommassakin tuiterissa lässyttämään lapselle… Ihmisen käytös muuttuu jo ihan muutaman tuopin jälkeen merkittävästi eikä lapsi osaa käsitellä asiaa.

Mä en tuomitse kenenkään alkon käyttöä niin kauan, kuin elämä sujuu; työt hoituu, koti pysyy elettävässä kunnossa, raha-asiat mallillaan ja lapset sekä lemmikit hoidetaan asiaankuuluvalla intensiteetillä. Alkon käyttö kuuluu suomalaiseen kulttuuriin ja se on mulle ihan ok. Mutta siinä vaiheessa, kun ihmisen juominen vaikuttaa sen läheisiin, niin homma pitäis viheltää poikki. Ottaa saa, joskus enemmänkin, mutta joku roti pitää osata vetää.

Isäntä tuskin riemastuu, kun kerron tämän tarinan julkisesti, mutta menköön, niin paljon mua asia edelleen sapettaa. Wili tais olla reilun kuukauden, kun ”päästin” isännän iltalomille katsomaan keikkaa baariin. Esitin kolme toivetta; hoitaa kuljetuksensa itse, ei vedä lärvejä ja hoitaa koiran seuraavana aamuna ulos. Kuinka kävi? Jep, kolmesta toiveesta toteutui yksi, kuljetukset. Yö huipentui siihen, kun sain taluttaa aikuisen miehen suihkuun pesemään itseään, koska hän ystävällisesti oli vetänyt lärvit ja oksentanut koko sohvan täyteen mustaa mönjää. Ihminen räkii kun se oksentaa ja yksi sellainen räkäliiskale löytyy edelleen meidän katosta. En ole siivonnut sitä sieltä vaan jätin ihan tarkoituksella muistuttamaan itseäni kyseisestä illasta. Masokisti mikä masokisti.

Enpä ole ollut ehkä ikinä niin pettynyt kuin olin silloin. Pahoitin mieleni niin kovasti, että en pystynyt olemaan edes vihainen, olin pettynyt. Ja pettymys toiseen ihmiseen on paljon pahempi asia kuin viha. Olisin varmaan painanut senkin reissun villaisella, jos meitä olisi ollut perheessä vain kaksi aikuista. Mutta kun peliin liitetään lapsia, niin panokset on ihan erilaiset.

Tämä kyseinen tapahtuma on puhuttu suht hyvin halki, poikki ja pinoon, mutta silti takaraivossa jäytää joka kerta, kun tölkki sihahtaa auki. No, ei nyt ihan joka kerta, mutta aina jos tapetilla on lähtö jonnekin, saunailtaan tai muihin kekkereihin. Kuten sanottu, minä en tee enkä halua tehdä kenestäkään absoa, mutta niin meillä kuin jokaisessa muussakin perheessä pitäisi ottaa lapset huomioon, enemmän kuin tarkasti. Sanoin isännälle ja sanon kaikille muillekin, että minun lapseni ei tarvitse olla tekemisissä pelottavien humalaisten ihmisten kanssa, ei missään muodossa, olivat ne kuinka tuttuja tahansa. Alkoholi kuitenkin muuttaa käyttäjäänsä todella paljon. Mielipiteeni saattaa kuulostaa jyrkältä, ehkä se onkin sitä, mutta se on minun linjani ja that’s it.

”Kyllähän lapsen pitää nähdä erilaisia ihmisiä”, sanoi joku. No shit Sherlock! Lapseni saa ja hänen pitääkin nähdä erilaisia ihmisiä; vammaisia, erilaisen ihonvärin omaavia, nuoria, vanhoja jne., mutta humalaisia hänen ei tarvitse nähdä eikä varsinkaan humalaisia läheisiä. ”Ei noin pieni niitä hetkiä muista”. Ihan varmasti jokainen muistaa pelottavat hetket koko elämänsä, oli se hetki tapahtunut kolmen kuukauden, kolmen vuoden tai kolmenkymmenen vuoden iässä. Ikinä ei voi tietää millaisen muistijäljen pelottava tapahtuma jättää ihmiseen. 

Mä haluan antaa mun lapselle turvallisen lapsuuden. Ihan varmasti tulen itsekin ottamaan siiderin tai toisen hänen läsnäollessaan, kun hän vanhempi on, tyyliin juhannuksena tms. Alkon käytön ei tarvitse olla tabu, mutta raja siinä pitää osata vetää. Alkon käyttöä ei lapselta tarvitse salailla vaan lapsi on hyvä totuttaa normaaliin alkon käyttöön, oli se sitten saunakalja, pari lasia viiniä ruuan kanssa tai muuta vastaavaa.

Olipas hyvä saada oksennettua tämäkin asia ulos.

Ugh.

Sometimes you do, sometimes you don't.

Mun kirjoittamisen inspiraatio on ollut jo pitkään täysin hukassa.
Aikaa mulla on kyllä ihan riittämiin, mutta kun mitään ei oikein irtoa. Tai jos aloittaa niin koko postaus on pelkkää valitusta, niin kuin käy muuten nytkin... Jonnekin nämä asiat täytyy saada purkaa.

Tai enpä tiedä onko kyse niinkään valituksesta. Ehkä tämä on sellaista tajunnanvirtaa enemmänkin. Asioiden oksentamista kirjalliseen muotoon ja muistiin, jotta voi joskus palata muistoihin.

Hirmu kivasti meillä menee, oikeesti, edelleen. Wili on edelleen uskomattoman tyytyväinen lapsi; yöunet 8-12h välillä ilman yösyöttöjä, itku tulee vain jos aamupalan saaminen kestää liian kauan tai jos päikkäreille pääsy venyy liian pitkäksi. Vatsa toimii kaksi kertaa viikossa ja silloinkin yleensä aika kepeästi, ilman suuria ähellyksiä. Wili on hymyilevä, tutkiva ja innokas lapsi. Iho voi hyvin, ei flunssaa eikä korvajuttuja.
Taikauskoisena on silti pakko koputtaa taas puuta. *kop*

"Onko varma, ettei se ole kipeä, kun noin paljon nukkuu?".
"Jos nyt huutais, niin nukkuis parin vuoden iässä paremmin...".
"Te pääsette liian helpolla".

Tässäpä näitä tokaisuja viimeisen kolmen kuukauden ajalta. Ei muuten ylennä yhtään mieltä.

"Ei varmaan kannata kauheasti mainostaa kuinka hyvin teillä menee..."
Enpä ole mainostanut en. Mammaryhmässä keskusteluihin osallistuminen on jäänyt aika paljon taka-alalle, kun en tiedä onko kauhean korrektia iloita siitä, että meillä tosiaan nukutaan yöt. Varsinkin kun tuntuu, että meidänkin ryhmässä on tosi paljon yökukkujia ja monet mammat tosi väsyneitä. Kun 9 aloitusta 10:stä alkaa sanoilla "mua väsyttää" niin ei tuu mieleen eikä tunnu hyvältä tehdä aloitusta sanoilla "mä nukuin just 10h putkeen..."

Sitä vaan tukahduttaa onnensa ja tyytyväisyyden tunteensa. Yrittää hiljaa mielessään olla onnellinen ja iloinen, että meille on siunattu tällainen lapsi. Toisaalta, jos on oikeus valittaa niin eikö olisi myös oikeus iloita? Kertoa, että meillä menee ihan hel-vetin hyvin. Tää on taas tätä samaa vatvomista kuin muutama postaus sitten.

Oli meillä kesäkin joskus :D

Eikä silti, on toi uni ollut vähissä, vaikka Wilperi veteleeki maratooninokosia öisin. Jossain kohtaa oli sellainen aika, että vaikka oli hiljaista, muut perheestä nukkuivat ja muutenkin oli hyvä olla, niin uni ei tullut. Siinäpä sitten kukuit aamuyöhön, hörvähdit hetkeksi ja taas oli aamu ja arjen pyörittäminen sai alkaa. Oli pääkoppa aika koetuksella; unohdin parhaan ystäväni lapsen syntymäpäivät esimerkiksi. Anteeksi antamatonta, mutta totta. Lienisin siis ehkä lataamossa, jos perheessä olisi koliikkivauva tai muuta vastaavaa...

Ehkä nyt on hieman parempi olla, kun isäntä oli juuri kesälomalla parisen viikkoa. Ja seuraavaan pätkään on enää 1,5kk aikaa. Mitään me ei ehditty tekemään liiemmin, mutta olihan se erilaista ja helpottavaa, kun arkea jakoi kotona joku muu kuin koira.

Isi <3

Jos summaa myös positiiviset asiat, niin Wili on ollut molemmilla mummuilla hoidossa ja systeemit menneet hyvin. Miehen äiti ja isä hoisivat Wiliä kokonaista 3,5h kun käytiin isännän kanssa kesäteatterissa. Ensimmäinen puoliaika oli ihan viihdyttävää ja tauon jälkeen sitä alkoi jo miettiä, että mitäköhän kello on, koska tää loppuu, onkohan niillä kaikki hyvin siellä jne... Taitaa olla jokaisen äidin syndrooma tällainen. Tapahtuu näin ja silti sitä haaveilee brenkku-iltamasta mökillä. Ei varmaan ihan just tuu tapahtumaan, vaikka mieli tekis äärettömästi. Aikansa kutakin.

Ristiäislahjaprojektiki valmistu!

Suunniteltiin myös miehen kanssa, että rykästään Treelle tai Turkuun katsomaan Mokomaa ensi kuussa. Parin tunnin ajo sinne, keikka ja pari tuntia takasin, eiköhän mummu sen aikaa pojan kanssa pärjää, kun yöksi tullaan kotiin kuitenkin. Tekis mieli hehkuttaa myös reissun pientä yllätysmomenttia, mutta kun ei saa eikä voi. Palataan asiaan siis myöhemmin ;)

Tässäpä tämä.
Ihan hyvin menee, välillä vaan mieli tekee tepposia.
Torstaina luvassa neuvola ja ne rokotukset. Minuu jännittää ehkä eniten.

Ei oikeen edes sanat riitä.