Sometimes you do, sometimes you don't.

Mun kirjoittamisen inspiraatio on ollut jo pitkään täysin hukassa.
Aikaa mulla on kyllä ihan riittämiin, mutta kun mitään ei oikein irtoa. Tai jos aloittaa niin koko postaus on pelkkää valitusta, niin kuin käy muuten nytkin... Jonnekin nämä asiat täytyy saada purkaa.

Tai enpä tiedä onko kyse niinkään valituksesta. Ehkä tämä on sellaista tajunnanvirtaa enemmänkin. Asioiden oksentamista kirjalliseen muotoon ja muistiin, jotta voi joskus palata muistoihin.

Hirmu kivasti meillä menee, oikeesti, edelleen. Wili on edelleen uskomattoman tyytyväinen lapsi; yöunet 8-12h välillä ilman yösyöttöjä, itku tulee vain jos aamupalan saaminen kestää liian kauan tai jos päikkäreille pääsy venyy liian pitkäksi. Vatsa toimii kaksi kertaa viikossa ja silloinkin yleensä aika kepeästi, ilman suuria ähellyksiä. Wili on hymyilevä, tutkiva ja innokas lapsi. Iho voi hyvin, ei flunssaa eikä korvajuttuja.
Taikauskoisena on silti pakko koputtaa taas puuta. *kop*

"Onko varma, ettei se ole kipeä, kun noin paljon nukkuu?".
"Jos nyt huutais, niin nukkuis parin vuoden iässä paremmin...".
"Te pääsette liian helpolla".

Tässäpä näitä tokaisuja viimeisen kolmen kuukauden ajalta. Ei muuten ylennä yhtään mieltä.

"Ei varmaan kannata kauheasti mainostaa kuinka hyvin teillä menee..."
Enpä ole mainostanut en. Mammaryhmässä keskusteluihin osallistuminen on jäänyt aika paljon taka-alalle, kun en tiedä onko kauhean korrektia iloita siitä, että meillä tosiaan nukutaan yöt. Varsinkin kun tuntuu, että meidänkin ryhmässä on tosi paljon yökukkujia ja monet mammat tosi väsyneitä. Kun 9 aloitusta 10:stä alkaa sanoilla "mua väsyttää" niin ei tuu mieleen eikä tunnu hyvältä tehdä aloitusta sanoilla "mä nukuin just 10h putkeen..."

Sitä vaan tukahduttaa onnensa ja tyytyväisyyden tunteensa. Yrittää hiljaa mielessään olla onnellinen ja iloinen, että meille on siunattu tällainen lapsi. Toisaalta, jos on oikeus valittaa niin eikö olisi myös oikeus iloita? Kertoa, että meillä menee ihan hel-vetin hyvin. Tää on taas tätä samaa vatvomista kuin muutama postaus sitten.

Oli meillä kesäkin joskus :D

Eikä silti, on toi uni ollut vähissä, vaikka Wilperi veteleeki maratooninokosia öisin. Jossain kohtaa oli sellainen aika, että vaikka oli hiljaista, muut perheestä nukkuivat ja muutenkin oli hyvä olla, niin uni ei tullut. Siinäpä sitten kukuit aamuyöhön, hörvähdit hetkeksi ja taas oli aamu ja arjen pyörittäminen sai alkaa. Oli pääkoppa aika koetuksella; unohdin parhaan ystäväni lapsen syntymäpäivät esimerkiksi. Anteeksi antamatonta, mutta totta. Lienisin siis ehkä lataamossa, jos perheessä olisi koliikkivauva tai muuta vastaavaa...

Ehkä nyt on hieman parempi olla, kun isäntä oli juuri kesälomalla parisen viikkoa. Ja seuraavaan pätkään on enää 1,5kk aikaa. Mitään me ei ehditty tekemään liiemmin, mutta olihan se erilaista ja helpottavaa, kun arkea jakoi kotona joku muu kuin koira.

Isi <3

Jos summaa myös positiiviset asiat, niin Wili on ollut molemmilla mummuilla hoidossa ja systeemit menneet hyvin. Miehen äiti ja isä hoisivat Wiliä kokonaista 3,5h kun käytiin isännän kanssa kesäteatterissa. Ensimmäinen puoliaika oli ihan viihdyttävää ja tauon jälkeen sitä alkoi jo miettiä, että mitäköhän kello on, koska tää loppuu, onkohan niillä kaikki hyvin siellä jne... Taitaa olla jokaisen äidin syndrooma tällainen. Tapahtuu näin ja silti sitä haaveilee brenkku-iltamasta mökillä. Ei varmaan ihan just tuu tapahtumaan, vaikka mieli tekis äärettömästi. Aikansa kutakin.

Ristiäislahjaprojektiki valmistu!

Suunniteltiin myös miehen kanssa, että rykästään Treelle tai Turkuun katsomaan Mokomaa ensi kuussa. Parin tunnin ajo sinne, keikka ja pari tuntia takasin, eiköhän mummu sen aikaa pojan kanssa pärjää, kun yöksi tullaan kotiin kuitenkin. Tekis mieli hehkuttaa myös reissun pientä yllätysmomenttia, mutta kun ei saa eikä voi. Palataan asiaan siis myöhemmin ;)

Tässäpä tämä.
Ihan hyvin menee, välillä vaan mieli tekee tepposia.
Torstaina luvassa neuvola ja ne rokotukset. Minuu jännittää ehkä eniten.

Ei oikeen edes sanat riitä.