Ihan pränikkä vuosi alko just!

Vuosi 2014 on nyt taputeltu pakettiin ja siirrytty uuden upean vuoden 2015 puolelle.

2014 oli mun elämäni ihmeellisin vuosi, sattui ja tapahtui ihan kaikkea. Äitiys toki mullisti koko maailman; ennen oli vastuussa lähinnä itsestään, nyt toisesta pienestä ja avuttomasta ihmisestä, jolle minä olin ja olen kaikki kaikessa. Vapaus mennä ja tulla katosi yhdessä yössä ja tilalle tuli ns. ainainen huoli. En tarkoita pelkästään negatiivisessa mielessä tätä huoli-asiaa, koska sitä on hyvässä mielessäkin huolissaan toisen olosta ja elosta, se on myös "kivaa", että elämässä on jotain niin rikasta ja rakasta, että sitä miettii melkein taukoamatta.

Vuoden 2014 aikana oon oppinut elämään vähillä unilla, oon ajoittain oppinut pyytämään jopa apua mieheltä ja muiltakin ihmisiltä enkä vaan painanut hampaat irvessä jaksamisen rajalla itse koko ajan. Olen oppinut tulkitsemaan lasta monelta kantilta, kokeilemaan kikkaa jos toista, moneen asiaan. Olen oppinut, että lapsen vuoksi itsestä täytyy tehdä joskus myös pelle ja joskus myös julkisesti ja se on ihan okei. Oon oppinut, että kaupassa huutava lapsi ei kaada maailmaa eikä sen takia tarvitse poistua kaupasta.

Joulun eka lahja!

Viime vuoden aikana olen oppinut yhdistämään ensin raskauden ja opiskelun sekä työt, sen jälkeen opinnot ja lapsen, loppuhuipentumana myös lapsen ja työt. Kaikista oon selvinnyt, vaikka välillä onkin tehnyt tiukkaa. Oon oppinut sen, että lapsen kanssa voi elää suht samaten, kuin ilman lastakin, harvoista asioista täytyy luopua kuitenkaan.

Näitä oli niin paljon, että osa avattiin vasta joulupäivänä :D

Viime vuonna sain käteeni sosionomi-diakonin paperit ja olin niistä todella ylpeä ja innoissani. Olin saavuttanut haaveeni sosiaalialan tutkinnosta kymmenisen vuoden jahkaamisen jälkeen. Opintojen ohessa olin tehnyt töitä, eronnut pitkästä parisuhteesta, aloittanut uuden, muuttanut kahdesti ja kirsikkana kakun päällä saanut vielä lapsen. En mä itseäni suuren suurelle jalustalle nosta, mutta sanonpa vaan, että aika akka oon silti.

Viime vuoden aikana oon myös itkenyt enemmän kuin varmaan koko elämäni aikana yhteensä. Laitan sen hormoonien piikkiin, mutta merkille oon kyynelten määrän silti laittanut. Enpä vieläkään entisellä tasollani ole, mutta nyt pystyy jo hiukan pääkopassa hiljaa itselleen sanomaan, että rauhotu, jollain tapaa tästäkin selvitään.

Oon viime vuoden aikana oppinut tuntemaan mun miehen melko läpikotasin. Meillä on pitkä historia jo ennen parisuhdettakin, mutta nyt lapsen ja yhteisen arjen myötä ihminen on tullut tutuksi ihan uudella tavalla. Mulla on mies, jota mä rakastan ihan käsittämättömän paljon. Mies on valanut muhun uskoa kaikkina heikkoina hetkinä, jaksanut kuunnella mun valitusta mistä tahansa ja aina yrittänyt tsempata. Mies on kohottanut mun itsetuntoa kauniilla sanoilla ja spontaaneilla kosketuksilla, kuten myös arjen pienillä teoilla, joita ei huomaa kuin vasta jälkikäteen. Herkkis kyynelehtii täällä nytkin ja miettii, että miten mulle on siunattu noin ihana mies. En tiedä, oon vaan niin onnekas.

Äitiki tykkäs! Nyt on perheessä neljä mäyräkoiraa...

Sellasta kaikkea.

Wili vaihtoi vuotta mummulassa ja oli siis ekaa kertaa yökylässä.
Mua ei edes jännittänyt, muuta kuin se, että saavatko siellä nukutuksi, mummu ja poika.
No niin, Wili oli vetässyt lähes 12h katkeamatonta unta, että joo, oli siellä nukuttu.
Kunpa nukuttais kotonakin.

Joskus sitä vaan pakahtuu onnesta näiden kanssa <3

Siunattua vuotta kaikille! :)