Merihautaus

Vain hetken sinut tuntea vatsassani sain, en enempää, sen hetken vain.

Täällä äidillä ja isällä sinua kova ikävä on, meidän surumme rauhaton, lohduton.

Mutta luona Jumalan, taivaassa siellä,

saat katsella äitiä ja isää elämän tiellä.

Sinut vielä syliimme sulkea saamme,

ja siinä pitää ainiaan.

Siis odota rakkahin äitiä ja isää siellä,

me kohtaamme vielä taivahan tiellä.

🖤

Kuvista kiitos Piia <3

Enni-enkeli

Tästä postauksesta tuskin tulee kovin ymmärrettävää, mutta asia on pakko oksentaa tänne nyt jossain muodossa, jotta en unohda.

Ehdin kirjoittaa toisen raskauden aikana muistaakseni kaksi postausta. Kolmas tulee tässä, mutta hiukan erilaisessa merkityksessä.

Lauantaina 26.11. havahduin siihen, etten ollut tuntenut vauvan liikkeitä koko päivänä. Tein liikelaskentaa, ei mitään. En panikoinut vaan kävin isännän kanssa saunassa ja kokeilin uudestaan. Ei mitään. En vieläkään panikoinut vaan soitin synnärille, että tulisinko näytille. Sinnehän ne käskivät.

Kello taisi olla ehkä kymmenen illalla. Minut laitettiin käyrille ja näin jälkeenpäin ajateltuna olisi kätilön naamasta pitänyt jo siinä kohtaa nähdä mitä tuleman piti. Minulle lyötiin sormeen sykettä (?) mittaava laite ja se näytti samaa kuin vatsassa ollut laite.

Kerkesin kuitenkin isännälle epähuomiossa sanoa, että "ainakin se on elossa". Niin vähän tiesin.

Lääkäri tuli paikalle ja ultrasi. "minulla on nyt huonoja uutisia". Siinä vaiheessa tajusin ja niin tajusi isäntäkin. Vauva oli menehtynyt kohtuun. Meidän vauva oli kuollut. Vatsassa oli vauvan sijasta Enni-enkeli.

En osaa eritellä miltä asia tuntui. Kohtukuolema. Ei sen meidän kohdalle pitänyt osua.

Lyhyesti; seuraavana maanantaina menin synnärille ja aloin nieleskelemään Cytoteccejä. Niitä meni monta ja tuskat oli ajoittain valtavat. Henkinen tuska se suurin silti oli. Tiistaina 29.11. klo 14.52 syntyi maailman täydellisin Enni-tyttö, yli 3kg ja yli 50cm. Paljon tummaa tukkaa, kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Äidin ja isän täydellinen enkeli.

Ne pienet hetket Ennin kanssa sylikkäin olivat kultaakin kalliimpia. Sain valokuvia, sain koskea, sain kokea. Sain hetken olla oman tyttären kanssa.

Jo yli puolenvälin :o

Uskomatonta, mutta totta. Raskaus on edennyt jo pitkälti yli puolenvälin. Viikkoja on tällä haavaa kasassa 24+4, jos oikein lasken. Laiska kun ei jaksa tarkistaa raskauslaskuri-appsista :D

Tuollanen Ykä oli ekan ultran aikaan :)

Menee ja soljuu, edelleen. Ahdistaa myös. Eniten varmaan korvien välissä, mutta on selkeästi ilmennyt ison vatsan tuomaa ahdistusta myös. Krinnaa, kiristää, viiltää, pistää, sattuu, mitä kaikkea... Ei onneksi mitään ylitsepääsemätöntä. Joskus vaan taaperon kanssa touhutessa laittaa hieman puhaltamaan. Hieman lienee silti alimitoitettu termi...

Löllerö viikolla 19

Maanantaina piipahdin sokerirasituksessa ja sieltähän napsahti paastoarvojen vuoksi radi-tuomio. Suoraan sanoen vitutti. Harmitti ja itketti. Radi nyt ei kuoleman vakava juttu ole ja häviää synnytyksen jälkeen, mutta silti harmitti ihan perkeleellisen paljon, kun kuulin, että paastoarvo oli 5,6, viitearvon ollessa 5,3. Meinasin neuvolan tädille alkaa selittämään edellisen päivän mättäämistäni ruuan kanssa, mutta pidin suuni kiinni. Jos puolilta päivin veti akkojen kanssa juustoaterian Shellin baarissa, iltapäivästä mummulassa synttäriherkkuja ja iltapalaksi kebabia (ja kieriskeli loppuillan pahassa olossa sohvalla...) niin onko ihme, jos paastoarvo ihan pikkiriikksen on koholla? No niinpä.

Mammahousut tekee ihmeitä :D

Iso vauvahan tästäkin tulee, se on saletti. Radilla tai ilman. Parisen viikkoa nyt mittailen sokereita 4krt/pvä 3pvää/vko. Ei sinänsä paha rasti. Enkä kyllä tämänkään päivän testauksella usko sokerien kovin ylös nousevan. Tunti Hesemätön jälkeen sokerit 5,9. Yli sallitun, mutta ei tosiaankaan katastrofaalista. 

Nyt kutsuu kyllä sänky. Väsymys on nykyään valtaisa.

Tässä ny vielä pari kuvaa menneeltä kesältä :)

Mupojat <3

Näitä me jaksetaan ottaa, eri kulmista ja eri ilmeillä :D

Mummun kaa Heses!

Ultimaattisesti rakkaimmat miehet mun elämässä <3

Lisätään edelliseen vielä tuo karvainen :)

Nahkatakkitesti!

Ainoa pysyvä on muutos

Huhhei. Paluuta kirjoittamisen maailmaan ajattelin vähän rivakammalla tahdilla kuin toteutunut oli, mutta tässä sitä ollaan. Edellisen tekstin aikana tietoisuus tulevasta oli jo olemassa, mutta "virallista" julkistusta ei oltu vielä tehty, niin ei sitä uskaltanut tännekään laittaa.

Mutta tilannehan on siis kaikkineen nykyään tämä:

Kuvassa kiteytyy kaksi suurinta muutosta kolmesta; yhden elämän loppu ja toisen alku. Isoisä otti ja lähti taivaan kotiin 21.6. ja siunaus toimitettiin 22.7. Kuukauden päivät asiaa sai mielessään prosessoida ja olin hautajaisaamuna jo varma, että pystyn pitämään itseni kuosissa kirkossa. En muuten pystynyt. Olin valinnut lämpimän värssyn, joka päättyi sanoihin "maailman parasta pappaa kaivaten Annina, Teemu, Wili ja Ykä". En saanut luettua värssyä arkulla ollenkaan ja loppusanatkin kauhean tinttaamisen ja itsensä keräämisen jälkeen. Ja se, että aviomies, jonka oon nähnyt itkevän vain esikoisen syntyessä, pillahti itkuun kirkossa ei auttanut yhtään asiaa. Mutta onneks meillä oli toisemme, se helpotti ja rauhotti. Yksin olisin varmaan lähtenyt kirkosta ulos. Ahdisti.

Kuvassa onneksi näkyy myös se toinen muutos; kolmesta tulee neljä tammikuussa 2017. Ei kauhean suunnittelemalla suunniteltu juttu, mutta pitkien keskustelujen, plus&miinus -listojen ja isojen ajatuksien jälkeen alkaa näyttää ihan valoisalta. Kyllä mua jännittää kuinka tulen kahden lapsen kanssa pärjäämään, kun yhdenkin kanssa on ajoittain aika tekemistä, mutta ei auta kuin katsoa. Sen opin edellisellä työrupeamalla, että kyllä yhteiskunta omistaan huolen pitää, kunhan osaa apua pyytää.

Nyt mennään viikolla 17+jotain ja äsken sohvalla istuessani ainakin kuvittelin tuntevani potkun tai kaksi. Saattoihan siellä ilmakuplatkin kiertää, mutta jotenkin tuntui erilaiselta. Yhtään en muista milloin Wilistä ensimmäiset potkut tunsin, pitkäänhän tuo kyllä "kupli" vatsassa. Wilistä istukka oli ihan edessä ja väittäisin, että niin tässäkin.

Kolmas muutos liittyy asumiseen. Edellinen asuntohan oli myynnissä muutaman kuukauden (tai on se edelleenkin toki...), kunnes päädyttiin asuntolainan saamisen jälkeen siihen, että laitetaan vanha kämppä vuokralle ja toivotaan parasta. Ihan muutaman viikon sisään saatiin asuntolaina, saatiin vuokralainen ja tehtiin kaupat uudesta kodista. Viime viikonloppuna kuun vaihteessa muutettiin pihan toiselta puolelta toiselle puolen ja tässä nyt ollaan, aika kivaa! Parin päivän muuttourakka oli mun kunnolle liikaa ja la-su välisen yön valvoin jalkojen takia. En tiedä oliko ne turvoksissa vai oliko niissä surullisen kuuluisaa urtikariaa vai mitä, mutta perkeleen levottomat ja kipeät. Niin kamalaa, että itku tuli, monesti. Kaikesta selviää silti näemmä, nyt on jo suht normaalia taas.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, raskauspäivityksiä luvassa taas siis! ;)

Vuosi.

Vuosi. 12kk. 52 viikkoa. 365 päivää. Lähes 9000 tuntia.

Lähes näin kauan on edellisestä päivityksestä. Jotenkin kirjoittelu vaan jäi, kun työt muuttuivat kokopäiväisiksi, kesä tuli, lumi suli ja niin päin pois. Ehkei ainainen vinkuvonku linja enää jaksanut kiinnostaa? Mene ja tiedä.

Vuoteen on mahtunut oikeasti paljon.

Viime kesänä, heinäkuussa, juhlittiin meidän häitä. Yhdistettiin meitin avioliiton siunaus ja anopin 50v juhlat ja järjestettiin kekkerit anoppilan takapihalla. Kyselijöille sanoin pukukoodiksi yleensä verkkarit. Kerroin pukeutuvani itse häämekkooni (joka ei ihan tavallisuutta vastaa), mutta samaan hengenvetoon sanoin, että paikalle saa tulla ihan minkälaisissa vermeissä tahansa. Laidasta laitaan asuja olikin, mutta tärkeintä oli se, että paikalla oli ihan huippujoukko ystäviä ja sukulaisia. Juhlat olivat elämäni parhaat! Viimeinen vieras lähti aamuyöstä neljän aikaan ja minäkin jaksoin muistaakseni kolmeen asti hillua tanssilattialla. Ihan huippua!

Mitään erityisempää kesälomareissua ei perheen kanssa tehty. Kiviniityn eläinpuisto taisi olla kaukaisin matka. Perkeleen kuuma, mutta mukavaa oli. Ehkä tänä kesänä ipana ymmärtää reissusta vielä enemmän.

Joulukuussa koitti se hetki, kun sanoin hyvästi MLL:n Satakunnan piirille sopimuksen loppuessa. Siitä asti, kun menin harjoitteluun ko. paikkaan vuonna 2012, oon pitänyt paikkaa toisena kotina. Työsuhteen viimeiset 4kk kuitenkin osoittivat sen, että joku oli tullut mun kotiin ja kysymättä vaihtanut tapetit sekä sisustuksen ja mä en pitänyt siitä. Mun oli huono olla. Ehkä oli parempi, ettei sopimusta jatkettu. Nyt takana on 5kk työttömyyttä ja toive uudesta työpaikasta on suuri. Edes vuoden loppuun asti, sitten puhaltaakin taas uudet tuulet.

Maaliskuussa Wilimies otti ja täytti kokonaista 2v! Vähän jopa pelottaa se todellisuus kuinka nopeasti aika oikeasti kuluu. Raskaat kaksi vuotta, mutta eipä sitä montaa päivää vaihtais pois. Tuskin yhtään, koska kaikesta oppii kuitenkin jotain. Synttärijuhlat oli mukavat ja sankari oli aivan hurmiossaan kaikista upeista lahjoista. Oli ehkä peliveto, että sankari jäi juhlapaikalle (eli mummulaan) yöksi juhlien jälkeen, kotona olisi saattanut olla melkoinen tappelu edessä.

Wili on kehittynyt puhetaidoissaan ihan uskomattoman paljon. Kaiken se toistaa ja kaiken se muistaa! Wili saattaa kerran läpikäydystä kirjasta kuin vettä vaan luetella junien, ötököiden tai muiden sankarien nimiä. Värit eivät vielä ihan hahmotu (kaikki on yleensä punaista), mutta taasen esim. PuuhaPeten logon värityksen Wili kyllä tunnistaa Puupiksi helpostikin. Joskus Wili yllättää myös monisanaisilla lauseilla, joissa on jopa päätteitäkin! Autot-elokuvaa katsottaessa poika totesi mulle yhtäkkiä, että "äiti! tyhmä auto työnsi toisen tallista". Yllätyin.

Niin rakastan näitä veikeitä ilmeitä <3

Tääki meilt onnistuu!

E.T. phone home!

Kummisedän kaa <3

Tapaninpäivänä käytiin sit jo Hesessä... (Y)

Kämppä on laitettu myyntiin ja toisesta tehty ehdollinen ostotarjous.
Niin toivoisin, että kesän aikana päästäisiin uuteen kotiin, kaikki 150m pihan toiselle puolelle.

Katotaan jos meikämanne ryhdistäytyy kirjoittelun kanssa.
Stay tuned!