Äitiysjooga ja muuta sellasta...

Ensikosketus äitiysjoogaan on nyt koettu! Paikalla oli 8 muuta odottavaa naista, kaikkea 17 ja 37 raskausviikon väliltä. Oli pientä vatsaa, oli isoa vatsaa. Ainut mikä häiritsi, oli meikin suuri määrä joogassa :D pienet on ihmisen "ongelmat" taas.

Kaiken kaikkiaan rauhoittava kokemus. Jos olisin suonut itseni nukahtaa, niin sen olisin nanosekunnissa tehnyt. Kertonee siis raukeuden tasosta. Ihan kaikkeen ei pystynyt, tosin enpä olisi pystynyt edes ilman raskauttakaan.

Nyt jään odottamaan mitä kääntely ja vääntely tuo tullessaan. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin illalla selkä on taas niin solmussa ettei tosikaan. Selässä on joku vika, joka ei oikeastaan kiinnosta yhtäkään lääkäriä, koska selän kuvaaminen on niin kallista. Ja kun silmällä ei näe ja käsillä koskemalla ei löydy mitään niin antaa olla. Eilisen illan juuri kiemurtelin sohvalla selkäsärkyni kanssa ja toivoin, että edes pyörtyisin kipuun niin stressitaso laskisi. Se joka kehittää lihasrelaksantin raskaanaolevalle niin ansaitsee jokaisen Nobelin palkinnon, eritoten sen rauhanpalkinnon. Nimimerkillä paskat Panadolista...
Kyllä, olen katkera ja pelkään mitä loppuraskaus tuo tullessaan selän kanssa.

Rakenneultraan on rapiat 1,5 viikkoa. Silloin ollaan jo yli puolenvälin. Lähempänä loppua kuin alkua.
Täysin käsittämätöntä.

Facebookin mammaryhmästä on ollut iloa ja tukea paljon, mutta nyt sen lukeminen lähinnä pelottaa ja ahdistaa. Rakenneultrat kolkuttavat kaikkien ovella aika tasaisesti. Hienoja uutisia sieltä on sadellut ja niistä olen vilpittömästi onnellinen, kyllä, ihan tuntemattomienkin puolesta. Oma ultra vaan ahdistaa, ahdistaa todella paljon. Np-ultrassa nähtiin kyllä, että salamanterilla oli kaikki raajat mukana ja muutenkin kaikki hyvin joo, mutta eihän sitä sen enempää tarkasteltu. Rakenne on aina rakenne ja tarkempi setti. Mielessä velloo kaikki typerät ajatukset huulihalkiosta sydänvikoihin. Tai eihän ne nyt sinänsä typeriä ajatuksia ole, mutta typerää on ressata asiaa etukäteen. Niin olen toitottanut, että tuli mitä tuli niin kaikki otetaan vastaan. Ja paskat. Kyllä niin repis ihmisen hajalle, jos jokin olisi poikkeavaa. Ei, minähän en lastani hylkää vaikka sillä olisi kaikkia raajoja kolme, mutta kyllähän se hajottaisi. Paljon ja pitkäksi aikaa.

Olen tiedostanut myös sen, että pieni reikä sydämessä saattaa korjautua itsekseen jo ennen synnytystä. Silti kuulen korvissani ja näen silmissäni sen, kun eräs lähipiirin ihminen kuulee mahdollisesta poikkeavuudesta. Anniksen syy, sato tai paisto. Eikä hän edes saa sanottua sitä suoraan mulle vaan huutelee asiaa kaikille muille ja kehittää omia teorioitaan asiasta. Mahdollinen poikkeavuushan on siis täysin hypoteettinen tilanne tässä kohtaa, mutta kaikkea kun miettii niin silloin miettii. Ja saa itsensä muuten kuulostamaan ihan jakomielitautiselta. Taas!

Ahdistaa myös se, että ainuttakaan liikettä en ole rekisteröinyt. Meikäläisellä on silti niin paljon vararavintoa ja istukka ihan edessä, että ei se kaiketi ole edes ihme ettei niitä vielä tunnu. Ja kyllä, tiedostan senkin, että ensiodottaja monesti tuntee liikkeet suhteellisen myöhään. Mutta kun on tällainen mullekaikkihetinyt -tyyppi niin minkäs teet... Kun nyt purnaan asiasta tällä tavalla niin saletisti kohta alkaa sellainen disco vatsassa, että ei se edes lopu ennen kuin tyyppi tulee ulos :D

Kaikesta purnauksesta huolimatta oon silti edelleen ihan hurjan onnellinen. Tulevaisuus pelottaa tosi paljon, mutta ehkä hyvällä tavalla? Tiedän tai ainakin uskon selviäväni annetusta tehtävästä, jopa ihan yksin. Isäntä ei siis ole, kaiketi, mihinkään lähdössä, mutta alusta asti olen alitajuisesti psyykannut itseni siihenkin, että yksin tästä hommasta tulee ihan yhtä hyvä setti. Isäntä on asiasta ihan yhtä innoissaan kuin minäkin, että ei tässä hätää ole, mutta pessimisti varautuu aina pahimpaan. Tässäkin kohtaa. Onnea tämä silti on, suurta onnea.

Päätin alkaa hössöttämään vasta joulun alennusmyyntien aikaan. Vaan kuinka kävikään...
No näin:

Päätin kaupassa, että "Taisto" tulee tässä majava-asussa kotiin aikanaan <3