Täällä me ollaan!

Kaikki edelleen suhteellisen sulassa sovussa.

Ilon aiheita on monta, mutta samalla myös ahdistuksen aiheita...

Iloa tuottaa se, että joka kerta kotidopplerilla kuunnellessa sydänäänet ovat löytyneet. Tiedostin doppleria hankkiessani sen, että joka kerta tällainen tavallinen pulliainen ei välttämättä löydä ääniä. Tiedostamisesta huolimatta jotkut doppler-sessiot ovat venyneet suhteellisen pitkiksi, koska en ole voinut lopettaa kesken ennen kuin äänet löytyvät. Soutaa ja huopaa, sanois vanha mummo.

Iloa tuottaa myös mies, joka on ("vihdoin") silitellyt kasvavaa vatsaa! <3 En välttämättä kaipaa mitään vatsalle puhumista ja lällyttelyä, mutta pieni silitys, hipaisu tai vastaava ja meikäläisen vatsanpohjassa lentää perhosia! Ihan samanlaisia perhosia kuin yhteisen taipaleemme alkuaikoina. Todellisuudessa niitä perhosia lentelee silti edelleen ihan ilman vatsan silityksiäkin. Oon vaan niin onnellinen kaikesta elämässäni juuri nyt.

Vatsan kasvaminen tuottaa sekä iloa että surua. Tai suru nyt on väärä sanavalinta, mutta jonkin sortin ahdistusta kuitenkin. Olen aina ollut sitä mieltä, että raskausvatsat ovat äärettömän kauniita ja olen sitä mieltä edelleen. Rakastan vatsaani joka pikkuhiljaa pyöristyy, mutta samalla tämä laajentuminen ahdistaa. Pääsin ennen juhannusta jonkin sortin tavoitepainoon laihdutusurakassani ja nyt paisun kuin pullataikina. Tiedostan kyllä senkin, että monta kiloa tästä jää synnärille maaliskuussa, mutta nykytila ahdistaa. Niin kiero on mieleni silti, että uskoisin ahdistuksen laantuvan, kun viikot tästä vielä lisääntyvät ja vatsa näyttää oikealta raskausvatsalta. Lienen ehkä jollain tapaa jakomielitautinen, kun tätä tekstiä lukee...

Minua ahdistaa myös humalaisten käytös. Tai ylipäätänsä humalaiset. Ennen raskautta viihdyin ihan hyvin joukossa, jossa olin ainut selvinpäin. Nyt seinä tulee HETI vastaan, kun näen ihmisestä, että ilolientä on nautittu turhan monta pulloa liikaa. Ja kun seinä nousee vastaan niin hermo menee ja loppu on historiaa. Raskaus on tehnyt minut myös hyvin äkkipikaiseksi enkä pelkää säästellä sanojani, kun esimerkiksi kanssaihmisten humalatila ahdistaa.

Rakenneultra häämöttää kuun lopussa ja se jos jokin on iloinen asia se! Toivon kovasti, että siellä selviäisi sukupuoli, mutta en ota asiasta stressiä. Kumpi tahansa on meille tervetullut. Jollain tapaa silti minulla on poikaolo. En oikeastaan tiedä mistä olo johtuu, ehkä siitä unesta, jonka näin alkuraskaudesta, jossa lapsen nimikin osui kuin nenä päähän. Olen pohtinut myös 4D-ultraan menoa, jos rahatilanne sen sallii. Joidenkin mielestä turhaa hömpötystä, mutta jokainen tyylillään.

Mammafoorumia lukiessa iski sellainen pienen pieni ahdistus hankinnoista... Meillähän on siis tällä hetkellä yksi villanuttu, töppöset, body ja housut vauvalle. Kaikki saatu sukulaisilta, kun niillä ei hermo kestänyt olla ostamatta. Muuta ei ole tällä hetkellä eikä mua edes kiinnosta ajatella hankintoja. Tai kiinnostaa on taas väärä sanavalinta, mutta kuitenkin. En jaksa ajatella, en halua, en pysty, en kykene eikä mulla kyllä rahaakaan ole yhtään. En kiellä, etteikö mieli tekisi, mutta reaaliteetit tulee vastaan, lujaa. Tiedostan myös sen, että ainakin oma äitini, tuleva mummu, hankkii lapselle vaikka kuun taivaalta eikä tarvi edes pyytää. Eikä anoppikaan varmaan kakkoseksi jää. Voiskohan antaa niille tehtäväks hankkia kaikki jutut ja systeemit?

Mitäpä vielä...
Pyöreästi 16 viikkoa meni oireetta ja nyt kaikki pakkaa päälle samaan aikaan. Oon kohtalaisen väsynyt olooni, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Raskaus ei ole sairaus joo, mutta se välillä tuottaa olon, joka on verrattavissa sairaana olemiseen. Huomenna lääkäri ja toivottavasti se kirjoittaa sairaslomaa.
Jästipää kun on, niin enpä ole avannut suutani tästä kenellekään vaan pyöritellyt asiaa yksinäni. Siinäpä on kehittymisen paikka siinäkin.

Kaikkinensa oon silti aivan superonnellinen. Kaikesta.

Loppun pari fotoa. Lienevät viikolta 16 tai 17...

Vararavintoa oli ja on kyllä omastakin takaa, mutta siinä se pömpöttää! :D

Lintuperspektiivi on aina yhtä hauska :D