Kohtaloa vai sattuman kauppaa?

Olen alusta asti enkeli kohdalla uskonut kohtaloon ja siihen, että kaikelle on tarkoituksensa.

Huhtikuussa tapahtui silti jotain tosi uskomatonta. Muhun otti yhteyttä vanha koulukaveri, jota en ole kai yläasteen jälkeen nähnyt eli liki 15 vuoteen. Hän oli kuullut meidän kohtalosta ja halusi välittää osanottonsa ja samalla kertoa, kuinka oli hyvästellyt noin 4kk ikäisen poikalapsensa.

Täytyy myöntää, että hiukan olin skeptinen yhteydenotosta alkuunsa. Emme koskaan olleet sydänystäviä ja viime näkemästä oli tosiaan vierähtänyt pitkä tovi. Skeptisyys hälveni aika äkkiä, kun kiejoittelimme vertaistuen tiimoilta omia tarinoitamme. Menin moneen otteeseen suorastaan kananlihalle ja koin kylmiä väreitä.

Tuttavan poika oli saanut nimen Eelis. Meidän enkelin nimi oli (tai siis on) Enni. Match.

Tuttavan poika haudattiin merihautauksella Kalloon. Samoin haudattiin Enni. Match.

Tuttavan poika syntyi 29.11.1016. Meidän Enni syntyi 29.11.2016. Match.


En oikein voinut enkä tiedä voinko vieläkään uskoa todeksi. Samana päivänä olemme molemmat olleet synnärillä ja saattaneet kauniit lapsemme maailmaan. Ties vaikka olisimme olleet viereisissä saleissakin. Tuttavan poika sai elää nelisen kuukautta, kunnes heikko sydän ei jaksanut enää taistella.

Kylmiä väreitä tulee edelleen, mutta samalla on lämmin ja varma olo; Enni ja Eelis ovat yhdessä pilvenreunalla ja pitävät huolta toisistaan. Kummankaan ei tarvitse olla yksin.

Match made in heaven.

Sanooko kolmas kerta toden?

Ennin kuolemasta on nyt reilut 7kk.

7kk jokapäiväistä ikävää, joka onneksi on sydäntä raastavasta surusta muuttanut jo hieman muotoaan kauniiksi kaipaukseksi. Silti kurkkua välillä kuristaa ja sydäntä puristaa, mutta niinhän se taitaa tehdä meikäläisen maallisen elämän loppuun asti.

Maaliskuun 23. pvä oli kuitenkin se päivä, kun tietoon tuli, että Ennistä tulee isosisko ja Wilistä tuplaisoveli. Kuukautisten piti alkaa perjantaina laskelmien mukaan ja keskiviikkona aamulla heräsin vatsakipuun ja vessassa totesin, että jaa, näin se taas sitten meni. Perseelleen. "Pitkän" seksittömän jakson jälkeen olin hekumoinut lemmenleikeistä ennen perjantaita ja lähetinkin miehelle viestin, että saapi unohtaa sekä vaakamambot että lapsen vuodelle 2017.

Meikäläisen kuukautiset ovat aina, siis _aina_ alkaneet kuin hanasta vääntämällä. Nyt kuitenkin totesin, että pelkkää tuhrua. Vähän siteessä ja vähän pyyhkiessä. Itkeskelin taaperon kanssa hetken ja kirjoitin Wilin aikaisille mammakavereille, että voiskohan sitä kuitenkin testata jo ennen kuukautisten oletettua alkamispäivää... kehottivat odottamaan, tottakai. minä en totellut, tietenkään...

Pissat tikkuun, tikku tasaiselle alustalle vessaan ja itse juosten ulos tupakalle. Röökin vetäminen kestää about juuri sen ajan, että testi on valmis, ajattelin. Näinhän se oli. Palatessani vessaan pöydällä nökötti se sama testi, jossa mun poistuessa oli ollut yksi viiva. Nyt niitä oli kaksi. Tipuin polvilleni ja aloin nauramaan aivan hysteerisesti. Taapero tuli mukaan ja siellä me käkätettiin yhdessä. Aika hurjaa. Tiesin, että menisännän kanssa ollaan sikiävää sorttia, mutta en olettanut sen käyvän näin nopeasti, kun synnytyksestä oli ihan muutama kuukausi ja ehkä kahdet normaalit kuukautiset tulleet.

Meillä siis odotetaan jälleen. En osaa iloita enkä suunnitella tulevaa. Joka aamun aloitan dopplerin kanssa ja joka aamu olen varma, että mitään ei kuulu. Joka aamu tosin on kuulunut vinha syke. Nyt mennään viikolla 19 eli kohta puolessavälissä. Puoliväli ei kyllä merkkaa meikäläiselle mitään. Odotan 22 viikon rajapyykkiä. Silloin lapsen kuollessa kyseessä ei ole enää keskenmeno vaan kohtukuolema. Se on mun rajapyykki ja sen jälkeen saatan antaa itselleni luvan nauttia. Luultavasti en, mutta näin ajattelin.

Haluaisin myös löytää aikaa blogille. Ehkä jostain.

Täydellinen enkeli

Oli maanantai, marraskuun 28. päivä vuonna 2016. Pimeää, harmaata, koleaa, satoi vettä tai räntää, perinteinen suomalainen talvisää.

Sairaalaan oli sovittu, että saavumme klo 8, jotta minusta saadaan otettua verikokeet ennen kello yhdeksää. Esikoinen hoitoon ja auton nokka kohti Satakunnan keskussairaalaa. Jännitti.

Sairaalakassissa oli muistaakseni vaihtovaatteet, josko sattuisivat nykyiset likaantumaan touhun keskellä. Paljon muuta ei sitten ollutkaan puhelimen laturin lisäksi. Neuvolakorttikin oli jo synnärillä. Ovella meidät vastaanotti kätilö, jonka nimestä minulla ei ole mitään käsitystä. Sen muistan, että ruskeat hiukset hänellä oli, kai. En kyynelteni takaa oikeastaan nähnyt mitään.

Meille oli varattu synnytyssali numero 5. Olin raskauden alusta asti huumaillut, kuinka hienoa on päästä synnyttämään ihan uusiin tiloihin; jokaisessa salissa on oma amme ja radio sekä telkkari. Näitä muistan hehkuttaneeni mielessäni.

Meidät vastaanottanut kätilö esitteli synnytyssalin ja pyysi odottamaan, heillä oli juuri vuoronvaihto kesken. Kahdeksan jälkeen heti tuli hoitaja ottamaan verikokeet. En muista tilanteessa puhuneeni mitään, itkin vain ja mietiskelin, että mitäköhän tuokin hoitaja minusta ajattelee.

Aikaa kului. Ja kului ja kului. Aina välillä joku kävi ovelta huikkaamassa, että kestää taas. Ajattelin, että siellä on joku äiti suuremmassa kätilön tarpeessa kuin minä, että eihän tässä hätää, rauhassa vaan. Yli kolmen tunnin odottamisen jälkeen saapui kätilö Katriina ja lääkäri. Sain selostuksen mitä tulee tapahtumaan ja sitten mentiin. Ensin vuorossa oli lapsivesipunktio. En muista siitäkään tilanteesta mitään muuta, kuin itkun ja pakokauhun. Laverilla maatessani vain mietiskelin, että älkää vauvaa ainakaan sillä hurjalla neulalla tökätkö.

Punktion jälkeen takaisin saliin ja sain ensimmäisen Cytotecin. Kätilölle naureskelin, että tässä saattaa mennä aikaa, pillerivammanen kun olen enkä saa kovin isoja pillereitä nieltyä helposti. Sinne se kuitenkin katosi kurkkuun ja taisin todeta miehellekin, että tästä se nyt alkaa.

Syötiin, käytiin kävelemässä, istuttiin, maattiin, räplättiin puhelimia, tiirailtiin salin rakennusvirheitä ja katseltiin telkkaria. Aika mateli. Kolmen tunnin päästä uusi pilleri ja samaa settiä sen päälle kuin edellisenkin jälkeen. Taidettiin jopa lampsia kanttiiniin kahville. Koin muutamia supistuksia, jotka tuntuivat enemmänkin kakkoshädältä.

Seitsemän jälkeen jälleen nappulaa naamaan. Onneksi Salkkarit alkoivat, oli jotain katsottavaa telkkarista. Haahuilua ympäriinsä ja pientä supistuksen tunnetta. Tylsää ja raastavaa.

Kymmeneltä illalla sain päivän viimeiset nappulat ja passitin miehen kotiin nukkumaan. Ei ole hysteeriselle vaimolle mitään iloa nuokkuvasta miehestä, ajattelin. Pieni kävely ulkoilmassa, heipat ja takaisin saliin. Vaihdoin viimein sairaalavaatteet päälleni ja kävin makuulle sängylle. Sammuttelin valot salista ja katselin jotain huuhaata telkkarista. Supisti, välillä oikein lujaakin. Vuorokin taisi vaihtua jossain välissä ja pelkäsin minkälaisen idiootin saan yövaivoikseni, koska Katriina oli ollut aivan mahtavaa seuraa koko päivän.

Yöllinen kätilö oli ihan mukava. Hänellä oli aikaa juuri minulle ja ihan niin paljon kuin sitä tarvitsin. Tapani on koko ikäni ollut huolehtia muista ennen kuin itsestäni ja taas se sama puski läpi kehon, vaikka tiesin itsekin, että ei kätilö katsoisi kanssani telkkaria ja lohduttaisi itkua, jos hänellä ei olisi siihen aikaa. Tämän tästä sanoin, että mene vaan oikeisiin töihin, kyllä minä täällä pärjään itsekseni. Soittelen kelloa jos tarvitsen jotain. Kätilö toi mukanaan kaksi Cytoteciä, mutta ei niitä sitten yötä vasten otettu. Sain jossain välissä jonkin kipupiikin ja Panadolia, niiden avulla nukuin kohtalaisen pitkän pätkän syvää unta, joka varmasti auttoi jaksamisessa.

Mies palasi laitokselle joskus kahdeksan jälkeen ja toi toiveiden mukaista aamupalaa; cokista ja kana-kolmioleipää. Eipä ne paljon maistuneet, mutta sainpa syödäkseni juuri sitä mitä halusin. Aamulla olin harmissani, kun supistuksia ei ollut tullut moneen tuntiin. Olin maanantaina tullessani laitokselle ajatellut, että koko show on ohi samana päivänä ja nyt oli jo seuraava aamu eikä mitään. Olin varma, että joudun taas koko päivän vain odottelemaan ja tuntemaan kipeitä supistuksia nappuloiden jälkeen ja silti mitään ei tapahdu mihinkään suuntaan. So little I knew…

Muistaakseni noin kymmenen aikaan supistukset palasivat ja tosiaan ilman mitään lääkkeitä. Se tuntui jopa hyvältä, omalla kierolla tavallaan. Ei siis itse supistukset, vaan se, että ne palasivat vihdoinkin. Aamun lääkärikierrolla päädyttiin kalvojen puhkaisuun. Sosiaalityöntekijä poikkesi salissa juttelemassa, samoin sairaalapastori. Pastori onneksi oli nähnyt ja kokenut paljon eikä hätkähtänyt, kun huusin painokelvottomia sanoja supistuksien aikaan.

Aamuvuoroon tullut kätilö oli todella hiljainen eikä kysellyt ollenkaan miltä tuntuu ja miten menee. Olin liukuhihna-kamaa, ajattelin ja melkein pyysin kätilön vaihtoa. Supistuksien ollessa voimakkaimmillaan en siihen kuitenkaan taipunut vaan päädyttiin laittamaan epiduraali. Kiitosta en voi antaa anestesialääkärille yhtään, joka touhusi selkäni takana opiskelijan kanssa. ”Etkö nyt yhtään muka saa sitä selkää pyöreämmäksi?”, nämä sanat muistan. Muistan vastanneeni, että mulla on täällä etupuolella tämä helvetin raskausmaha, että en kyllä pääse yhtään enempää kasaan. Itkun seassa olin äärimmäisen vihainen lääkärille ja onneksi hänelle oli annettu myös palautetta asiasta myöhemmin. Niin kiire oli tohtorismiehellä, että eipä ollut rekisteröinyt aivonsa sopukoihin sitä, että synnytystilanne ei ollut ihan normaalimmasta päästä.

Epiduraali auttoi sen mitä auttoi, muutaman hetken oikein mukavastikin. Vuoron vaihto kätilöillä taas ja mikä onni olikaan, kun ovesta asteli sisään maanantain ihana kätilö Katriina. Siinä vaiheessa tiesin, että hyvä tästä tulee. Puoli kolmen jälkeen iltapäivällä en ollut ollenkaan varma, että onko hätä ykkönen vai kakkonen vai mitä tapahtuu. Pyysin Katriinan apuun, jotta pääsin vessaan kaikkien laitteiden kanssa, jotka minuun oli kytketty. Yritin tiristää pissaa eikä mitään. Ärsytti, ärsytti aivan tautisesti, kun mistään ei taas meinannut tulla mitään.

Tulin vessasta ja totesin, että ei onnistu. Katriina kysyi saisiko hän kurkata alakerran tilanteen ja miksipä olisin moisesta kieltäytynyt. Katriina totesi, että ei täältä mitään pissaa tule vaan vauva. Siitä sänkyyn ja ponnistamaan välittömästi. En muista pitkäkö ponnistusvaihe oli tai montako kertaa ponnistin, mutta kaksi lisäkätilöä tarvittiin pitämään jalkoja oikeilla paikoilla. Ei se hetki kauaa kestänyt, mutta varmasti kiskoin mieheltä puolet hiuksista tuskissani irti. Vauva saatiin ulos ja totesin miehelle, että tämähän tuntui ihan samalta, kuin kolmen päivän ummetuksen jälkeen tulee ihan hervoton paska, sangen vapauttava tunne.

Sovitusti mies poistui salista juoksujalkaa käytävään odottelemaan tilanteen tasaantumista. Tikkejä ei tarvittu, edes nirhaumia ei tullut, joten kykenin istumaan heti ja sain syliini reilut 3kg ja yli 50cm maailman kalleinta ja puhtainta kultaa. Minun pieni täydellinen Enni-tyttäreni oli vihdoin sylissäni. Kohtaamisen hetki oli kaunis, vaikkakin täynnä kyyneleitä. Siinä minä toljotin maailman kauneinta lasta ja kysyin kätilöltä, että saako sitä koskea. Tottakai sai.

Enni oli kaunein lapsi, jonka olin nähnyt. Kymmenen sormea, kymmenen varvasta. Pieni suu, suloinen nenä. Silmät visusti kiinni. Ikuisesti.

Kohtukuoleman vahva koura oli vienyt tyttäreni.

Muutama valokuva, muutama hento kosketus ja ikuiset hyvästit.