Ennin kuolemasta on nyt reilut 7kk.
7kk jokapäiväistä ikävää, joka onneksi on sydäntä raastavasta surusta muuttanut jo hieman muotoaan kauniiksi kaipaukseksi. Silti kurkkua välillä kuristaa ja sydäntä puristaa, mutta niinhän se taitaa tehdä meikäläisen maallisen elämän loppuun asti.
Maaliskuun 23. pvä oli kuitenkin se päivä, kun tietoon tuli, että Ennistä tulee isosisko ja Wilistä tuplaisoveli. Kuukautisten piti alkaa perjantaina laskelmien mukaan ja keskiviikkona aamulla heräsin vatsakipuun ja vessassa totesin, että jaa, näin se taas sitten meni. Perseelleen. "Pitkän" seksittömän jakson jälkeen olin hekumoinut lemmenleikeistä ennen perjantaita ja lähetinkin miehelle viestin, että saapi unohtaa sekä vaakamambot että lapsen vuodelle 2017.
Meikäläisen kuukautiset ovat aina, siis _aina_ alkaneet kuin hanasta vääntämällä. Nyt kuitenkin totesin, että pelkkää tuhrua. Vähän siteessä ja vähän pyyhkiessä. Itkeskelin taaperon kanssa hetken ja kirjoitin Wilin aikaisille mammakavereille, että voiskohan sitä kuitenkin testata jo ennen kuukautisten oletettua alkamispäivää... kehottivat odottamaan, tottakai. minä en totellut, tietenkään...
Pissat tikkuun, tikku tasaiselle alustalle vessaan ja itse juosten ulos tupakalle. Röökin vetäminen kestää about juuri sen ajan, että testi on valmis, ajattelin. Näinhän se oli. Palatessani vessaan pöydällä nökötti se sama testi, jossa mun poistuessa oli ollut yksi viiva. Nyt niitä oli kaksi. Tipuin polvilleni ja aloin nauramaan aivan hysteerisesti. Taapero tuli mukaan ja siellä me käkätettiin yhdessä. Aika hurjaa. Tiesin, että menisännän kanssa ollaan sikiävää sorttia, mutta en olettanut sen käyvän näin nopeasti, kun synnytyksestä oli ihan muutama kuukausi ja ehkä kahdet normaalit kuukautiset tulleet.
Meillä siis odotetaan jälleen. En osaa iloita enkä suunnitella tulevaa. Joka aamun aloitan dopplerin kanssa ja joka aamu olen varma, että mitään ei kuulu. Joka aamu tosin on kuulunut vinha syke. Nyt mennään viikolla 19 eli kohta puolessavälissä. Puoliväli ei kyllä merkkaa meikäläiselle mitään. Odotan 22 viikon rajapyykkiä. Silloin lapsen kuollessa kyseessä ei ole enää keskenmeno vaan kohtukuolema. Se on mun rajapyykki ja sen jälkeen saatan antaa itselleni luvan nauttia. Luultavasti en, mutta näin ajattelin.
Haluaisin myös löytää aikaa blogille. Ehkä jostain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti