Kohtaloa vai sattuman kauppaa?

Olen alusta asti enkeli kohdalla uskonut kohtaloon ja siihen, että kaikelle on tarkoituksensa.

Huhtikuussa tapahtui silti jotain tosi uskomatonta. Muhun otti yhteyttä vanha koulukaveri, jota en ole kai yläasteen jälkeen nähnyt eli liki 15 vuoteen. Hän oli kuullut meidän kohtalosta ja halusi välittää osanottonsa ja samalla kertoa, kuinka oli hyvästellyt noin 4kk ikäisen poikalapsensa.

Täytyy myöntää, että hiukan olin skeptinen yhteydenotosta alkuunsa. Emme koskaan olleet sydänystäviä ja viime näkemästä oli tosiaan vierähtänyt pitkä tovi. Skeptisyys hälveni aika äkkiä, kun kiejoittelimme vertaistuen tiimoilta omia tarinoitamme. Menin moneen otteeseen suorastaan kananlihalle ja koin kylmiä väreitä.

Tuttavan poika oli saanut nimen Eelis. Meidän enkelin nimi oli (tai siis on) Enni. Match.

Tuttavan poika haudattiin merihautauksella Kalloon. Samoin haudattiin Enni. Match.

Tuttavan poika syntyi 29.11.1016. Meidän Enni syntyi 29.11.2016. Match.


En oikein voinut enkä tiedä voinko vieläkään uskoa todeksi. Samana päivänä olemme molemmat olleet synnärillä ja saattaneet kauniit lapsemme maailmaan. Ties vaikka olisimme olleet viereisissä saleissakin. Tuttavan poika sai elää nelisen kuukautta, kunnes heikko sydän ei jaksanut enää taistella.

Kylmiä väreitä tulee edelleen, mutta samalla on lämmin ja varma olo; Enni ja Eelis ovat yhdessä pilvenreunalla ja pitävät huolta toisistaan. Kummankaan ei tarvitse olla yksin.

Match made in heaven.

Sanooko kolmas kerta toden?

Ennin kuolemasta on nyt reilut 7kk.

7kk jokapäiväistä ikävää, joka onneksi on sydäntä raastavasta surusta muuttanut jo hieman muotoaan kauniiksi kaipaukseksi. Silti kurkkua välillä kuristaa ja sydäntä puristaa, mutta niinhän se taitaa tehdä meikäläisen maallisen elämän loppuun asti.

Maaliskuun 23. pvä oli kuitenkin se päivä, kun tietoon tuli, että Ennistä tulee isosisko ja Wilistä tuplaisoveli. Kuukautisten piti alkaa perjantaina laskelmien mukaan ja keskiviikkona aamulla heräsin vatsakipuun ja vessassa totesin, että jaa, näin se taas sitten meni. Perseelleen. "Pitkän" seksittömän jakson jälkeen olin hekumoinut lemmenleikeistä ennen perjantaita ja lähetinkin miehelle viestin, että saapi unohtaa sekä vaakamambot että lapsen vuodelle 2017.

Meikäläisen kuukautiset ovat aina, siis _aina_ alkaneet kuin hanasta vääntämällä. Nyt kuitenkin totesin, että pelkkää tuhrua. Vähän siteessä ja vähän pyyhkiessä. Itkeskelin taaperon kanssa hetken ja kirjoitin Wilin aikaisille mammakavereille, että voiskohan sitä kuitenkin testata jo ennen kuukautisten oletettua alkamispäivää... kehottivat odottamaan, tottakai. minä en totellut, tietenkään...

Pissat tikkuun, tikku tasaiselle alustalle vessaan ja itse juosten ulos tupakalle. Röökin vetäminen kestää about juuri sen ajan, että testi on valmis, ajattelin. Näinhän se oli. Palatessani vessaan pöydällä nökötti se sama testi, jossa mun poistuessa oli ollut yksi viiva. Nyt niitä oli kaksi. Tipuin polvilleni ja aloin nauramaan aivan hysteerisesti. Taapero tuli mukaan ja siellä me käkätettiin yhdessä. Aika hurjaa. Tiesin, että menisännän kanssa ollaan sikiävää sorttia, mutta en olettanut sen käyvän näin nopeasti, kun synnytyksestä oli ihan muutama kuukausi ja ehkä kahdet normaalit kuukautiset tulleet.

Meillä siis odotetaan jälleen. En osaa iloita enkä suunnitella tulevaa. Joka aamun aloitan dopplerin kanssa ja joka aamu olen varma, että mitään ei kuulu. Joka aamu tosin on kuulunut vinha syke. Nyt mennään viikolla 19 eli kohta puolessavälissä. Puoliväli ei kyllä merkkaa meikäläiselle mitään. Odotan 22 viikon rajapyykkiä. Silloin lapsen kuollessa kyseessä ei ole enää keskenmeno vaan kohtukuolema. Se on mun rajapyykki ja sen jälkeen saatan antaa itselleni luvan nauttia. Luultavasti en, mutta näin ajattelin.

Haluaisin myös löytää aikaa blogille. Ehkä jostain.