Sepäs venahti koko kirjoittaminen taas. Syytän tätä vatsassa pyörivää toukkaa ja sen tuomia oloja. Oikeastaan koko heinäkuun makasin sängyssä (luojalle kiitos kesälomasta!!!!) ja olin väsynyt. Eikä oloa toki helpottanut se, että kaikki etoi puhtaasta vedestä rasvaiseen grillimakkaraan. Mehujäät olivat yhdessä vaiheessa suurta herkkua nektariinien kanssa ja samalla ainoat mitkä laskivat kurkusta alas. Jälleen kerran silti kiitos jollekin, oksentanut en ole vielä kertaakaan... Mutta vielä tässä toki ehtii.
Nyt mennään viikoilla 9+2. Ekassa neuvolassa ehdittiin käymään maanantaina 29.7. Ihan ok käynti, ei aiheuttanut mitään suuria tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Ehkä se toki vähän konkretisoi tilannetta, mutta siinäpä se. Neukun täti oli ihan kiva ja leppoisa, joskin snadisti tosikko. Eniten häiritsi se, että isäntää "syyllistettiin" puhumattomuudesta. Ihan niin kuin vähäpuheinen ei voisi olla asiasta ihan yhtä innoissaan (ehkä jopa enemmänkin) kuin tällainen hölösuu... Luulisi neukunkin tajuavan sen, että äidille tämä odotus konkretisoituu ihan hiukan enemmän kuin isälle. Tämän neukku sanoi ääneen, mutta ei tainnut omia sanojaan edes sisäistää... No, mutta plussan puolelle jäätiin käynnin puitteissa kyllä, vaikka verikoetta täti ei saanutkaan otettua.
Eikä mennyt kuin muutama hassu päivä neukun jälkeen, kun laatikkoon pläjähti ensimmäinen ultra-aika! Verikokeeseen 16.8. ja ultraan 29.8. JIPII!!! Varhaisultrassahan minä kävin jo viikolla 6 sen rusehtavan vuodon vuoksi. Tätäkin neukku jaksoi ihmetellä, että miksi niin aikaisilla viikoilla... No miksiköhän? Äärettömän paniikin takia tietenkin. Mutta tämä eka "varsinainen" ultra osuu viikoille 12+2 eli siellähän voi näkyä vaikka mitä jo, jännittävää!
Tänään vietin viimeistä päivää töissä. Menin töihin viime marraskuussa kuuden viikon sopimuksella ja lähdin nyt, 9kk myöhemmin. Työ, työyhteisö ja koko setti oli maailman parasta! Aina on edellisissä työsuhteissaan laskenut päiviä koska työt loppuu. Nyt haluaisi laskea päiviä paluuseen. Varsinaisesta paluusta ei mitään varmaa ole, mutta eihän sitä koskaan tiedä, haettu on ainakin ;)
Miten lämmittikään mieltä, kun työkaveri ihan extempore tuli halaamaan ja sanoi, että älä lähde, jää tänne. Mää niin haluan sut työparikseni. Kaikinpuolinhan mun jääminen tän ihmisen työpariksi olis TODELLA hyvä juttu kaikkien osapuolten kannalta, mutta odotellaan. Haku umpeutuu 16.8., joten ei kauaa tarvitse jännittää enää.
Ja mitä tulee näihin hormoonimyrskyihin niin niin... Itkin eilen kun hain esimiehelle läksiäislahjaa. Itkin aamulla kun ajoin töihin. Itkin päivällä kun tyhjensin työpuhelintani. Itkin, kun sain läksiäislahjani. Itkin, kun luin korttia. Itkin, kun halasin jokaista työtoveriani. Itkin, kun kirjoitin työsuhteen loppumisesta face-päivitystä. Niin ja joo, itken tässä taas.
Itkeminen on sinänsä ihan ok ja puhdistavaa, mutta kun nyt itku tulee silloin kun siltä tuntuu, ei silloin kun annan sille luvan. Holtitonta, mutta onneksi voi aina syyttää vallitsevaa tilannetta...
Mitäpä vielä. No, hermot menee tämän tästä ja tiuskin varsinkin miehelle tyhmistäkin asioista. Asunnon hakeminen tuottaa hirveää stressiä vaikkei vielä kiire olekaan. Mammaloman raha-asiat saavat verenpaineen nousemaan nyt jo. Ensi viikon ajattelin omistaa itselleni ja tehdä kaikkea kivaa ja ladata akkuja ennen koulun alkamista. En stressaa enkä välitä, oon vaan lungisti ja onnellinen.
Kiitti ja kuitti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti