Tässähän tämä nyt sitten menee. Etenee ja niin päin pois. Vatsa tulee mukana ja kasvaa, vaikkei aina tahtoiskaan. Kyllä mä olostani ja tilastani nautin, sitä en kiellä, mutta välillä ottaa niin paljon päähän. Kaikki.
Sohvalta nouseminen on ihan tuskaa. Yritä siinä punnertaa itses ylös, kun tuntuu, että joku on tunkenut kakkosnelosen alapäästä sisään (rekkamies puskee esiin taas, pahoitteluni...). Vatsa kiristää, kylkeen sattuu, ponnistaminen tuntuu kököltä eikä ähistelemättä voi tehdä mitään.
Vaatteet kiristää. Kyllä, pidän kaikkia raskausvatsoja kauniina, vaan oma tuntuu lähinnä mätisäkiltä. YLLÄRI! Huppareissa olo tuntuu lähinnä valaalta. Vatsan peittävät, kireät trikoopaidat on parhaimpia, koska silloin kukaan ei voi erehtyä lihavuuden ja raskauden välillä. En edes minä :D
Luojan kiitos tissien kasvu on sentään tasaantunut. Näissä megalolloissa on ihan tarpeeksi jo kantamista. Mitä lainkaan on synnytyksen jälkeen... Great.
En voi sanoa tunteneeni itseäni kauniiksi kovinkaan usein, siis elämässä yleensä. Itsetuntoni ei siis ole koskaan ollut huipussaan ulkonäön suhteen. Eikä tää raskaus kyllä auta asiaa yhtään. Okei, isänpäivänä päälle vedetty makkarankuori ja vatsan esittely sukulaisille oli kohtalaisen kiva kokemus, koska nyt on esitellä jotain muutakin kuin läskiä. Mutta muuten... En koe olevani ollenkaan haluttava. Tämä yhdistettynä vähentyneeseen seksin harrastamiseen saa olon kyllä varsin ahdistuneeksi.
Mitä tulee himoihin, niin voisin vaikka elää herkuilla. Ei ole sellaista sokeri tai rasvamäärää, joka saisi meikäläisen voimaan pahoin! Ja täsäs onkin ongelman ydin. KurkkuPorkkanaPaprika-överit olisivat ehkä ihan okei, mutta kun nykyinen syöminen keskittyy aina vaan roskaruokaan. Ehkä ensi maanantain sokerirasitus saa tämänkin valaan tajuamaan, että nyt toppia ja stoppia. Herkutella saa, mutta täytyykö sen olla jokapäiväistä? Niinpä, ei tarvitse.
Minä, joka olen aina inhonnut suolakurkkuja ja nypin ne edelleen ketjuhamppareista veke, niin himoilin joku yö juomassa käydessäni isännän herkku-mitälie-suolakurkkuja jääkaapista... Jännää! Jätin kyllä ottamatta, mutta mieliteko oli suuren suuri :)
Mitäpä vielä.
Kovasti sitä haluaisi kaikkea tehdä ja touhuta, mutta kun ei jaksa. Ensin tulee vastaan fyysisen jaksaminen ja sen jälkeen se henkinen kantti. Ei viitsi, pysty, kykene eikä halua... Vähän sellaista masennusta ilmassa, vaikka mieli tästä raskaudesta onkin edelleen hyvin positiivinen. Kamalinkin päivä pelastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun mies silittelee vatsaa <3
Ehkä se innostuu silittelystä ja koskettelusta vielä enemmän nyt, kun pyysin häntä eilen painamaan vatsaa tietystä kohtaa. Mies siihen totesi, että täällähän on jotain kovaa. Minä siihen sitten kertomaan, että juu, se on sun tulevan lapsen pää :) Että josko tämä tilanne antoi hänelle vapauden ja rohkaisun vatsakosketuksille :)
Kaikilta muilta ihmisiltä olen vatsan koskettelun kieltänyt, yhtä naapuria meinasin jo huitaistakin, kun varoittamatta tuli lähelle kätensä kanssa. Miten muka raskausvatsa on jotenkin julkista omaisuutta kaikille? Ei kai kukaan kenenkään läskejäkään mene taputtelemaan... eihän?
Olkoon tähän loppuun hieman kehno vertailukuva.
Vasen on otettu isänpäivänä 2013 eli viime sunnuntaina. Oikean puoleinen taas heinäkuun lopussa, kun raskaus oli ihan alkutekijöissään. Liikakiloja on siis ollut alusta asti, mutta kyllä siinä muutoksen huomaa <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti