Täydellinen enkeli

Oli maanantai, marraskuun 28. päivä vuonna 2016. Pimeää, harmaata, koleaa, satoi vettä tai räntää, perinteinen suomalainen talvisää.

Sairaalaan oli sovittu, että saavumme klo 8, jotta minusta saadaan otettua verikokeet ennen kello yhdeksää. Esikoinen hoitoon ja auton nokka kohti Satakunnan keskussairaalaa. Jännitti.

Sairaalakassissa oli muistaakseni vaihtovaatteet, josko sattuisivat nykyiset likaantumaan touhun keskellä. Paljon muuta ei sitten ollutkaan puhelimen laturin lisäksi. Neuvolakorttikin oli jo synnärillä. Ovella meidät vastaanotti kätilö, jonka nimestä minulla ei ole mitään käsitystä. Sen muistan, että ruskeat hiukset hänellä oli, kai. En kyynelteni takaa oikeastaan nähnyt mitään.

Meille oli varattu synnytyssali numero 5. Olin raskauden alusta asti huumaillut, kuinka hienoa on päästä synnyttämään ihan uusiin tiloihin; jokaisessa salissa on oma amme ja radio sekä telkkari. Näitä muistan hehkuttaneeni mielessäni.

Meidät vastaanottanut kätilö esitteli synnytyssalin ja pyysi odottamaan, heillä oli juuri vuoronvaihto kesken. Kahdeksan jälkeen heti tuli hoitaja ottamaan verikokeet. En muista tilanteessa puhuneeni mitään, itkin vain ja mietiskelin, että mitäköhän tuokin hoitaja minusta ajattelee.

Aikaa kului. Ja kului ja kului. Aina välillä joku kävi ovelta huikkaamassa, että kestää taas. Ajattelin, että siellä on joku äiti suuremmassa kätilön tarpeessa kuin minä, että eihän tässä hätää, rauhassa vaan. Yli kolmen tunnin odottamisen jälkeen saapui kätilö Katriina ja lääkäri. Sain selostuksen mitä tulee tapahtumaan ja sitten mentiin. Ensin vuorossa oli lapsivesipunktio. En muista siitäkään tilanteesta mitään muuta, kuin itkun ja pakokauhun. Laverilla maatessani vain mietiskelin, että älkää vauvaa ainakaan sillä hurjalla neulalla tökätkö.

Punktion jälkeen takaisin saliin ja sain ensimmäisen Cytotecin. Kätilölle naureskelin, että tässä saattaa mennä aikaa, pillerivammanen kun olen enkä saa kovin isoja pillereitä nieltyä helposti. Sinne se kuitenkin katosi kurkkuun ja taisin todeta miehellekin, että tästä se nyt alkaa.

Syötiin, käytiin kävelemässä, istuttiin, maattiin, räplättiin puhelimia, tiirailtiin salin rakennusvirheitä ja katseltiin telkkaria. Aika mateli. Kolmen tunnin päästä uusi pilleri ja samaa settiä sen päälle kuin edellisenkin jälkeen. Taidettiin jopa lampsia kanttiiniin kahville. Koin muutamia supistuksia, jotka tuntuivat enemmänkin kakkoshädältä.

Seitsemän jälkeen jälleen nappulaa naamaan. Onneksi Salkkarit alkoivat, oli jotain katsottavaa telkkarista. Haahuilua ympäriinsä ja pientä supistuksen tunnetta. Tylsää ja raastavaa.

Kymmeneltä illalla sain päivän viimeiset nappulat ja passitin miehen kotiin nukkumaan. Ei ole hysteeriselle vaimolle mitään iloa nuokkuvasta miehestä, ajattelin. Pieni kävely ulkoilmassa, heipat ja takaisin saliin. Vaihdoin viimein sairaalavaatteet päälleni ja kävin makuulle sängylle. Sammuttelin valot salista ja katselin jotain huuhaata telkkarista. Supisti, välillä oikein lujaakin. Vuorokin taisi vaihtua jossain välissä ja pelkäsin minkälaisen idiootin saan yövaivoikseni, koska Katriina oli ollut aivan mahtavaa seuraa koko päivän.

Yöllinen kätilö oli ihan mukava. Hänellä oli aikaa juuri minulle ja ihan niin paljon kuin sitä tarvitsin. Tapani on koko ikäni ollut huolehtia muista ennen kuin itsestäni ja taas se sama puski läpi kehon, vaikka tiesin itsekin, että ei kätilö katsoisi kanssani telkkaria ja lohduttaisi itkua, jos hänellä ei olisi siihen aikaa. Tämän tästä sanoin, että mene vaan oikeisiin töihin, kyllä minä täällä pärjään itsekseni. Soittelen kelloa jos tarvitsen jotain. Kätilö toi mukanaan kaksi Cytoteciä, mutta ei niitä sitten yötä vasten otettu. Sain jossain välissä jonkin kipupiikin ja Panadolia, niiden avulla nukuin kohtalaisen pitkän pätkän syvää unta, joka varmasti auttoi jaksamisessa.

Mies palasi laitokselle joskus kahdeksan jälkeen ja toi toiveiden mukaista aamupalaa; cokista ja kana-kolmioleipää. Eipä ne paljon maistuneet, mutta sainpa syödäkseni juuri sitä mitä halusin. Aamulla olin harmissani, kun supistuksia ei ollut tullut moneen tuntiin. Olin maanantaina tullessani laitokselle ajatellut, että koko show on ohi samana päivänä ja nyt oli jo seuraava aamu eikä mitään. Olin varma, että joudun taas koko päivän vain odottelemaan ja tuntemaan kipeitä supistuksia nappuloiden jälkeen ja silti mitään ei tapahdu mihinkään suuntaan. So little I knew…

Muistaakseni noin kymmenen aikaan supistukset palasivat ja tosiaan ilman mitään lääkkeitä. Se tuntui jopa hyvältä, omalla kierolla tavallaan. Ei siis itse supistukset, vaan se, että ne palasivat vihdoinkin. Aamun lääkärikierrolla päädyttiin kalvojen puhkaisuun. Sosiaalityöntekijä poikkesi salissa juttelemassa, samoin sairaalapastori. Pastori onneksi oli nähnyt ja kokenut paljon eikä hätkähtänyt, kun huusin painokelvottomia sanoja supistuksien aikaan.

Aamuvuoroon tullut kätilö oli todella hiljainen eikä kysellyt ollenkaan miltä tuntuu ja miten menee. Olin liukuhihna-kamaa, ajattelin ja melkein pyysin kätilön vaihtoa. Supistuksien ollessa voimakkaimmillaan en siihen kuitenkaan taipunut vaan päädyttiin laittamaan epiduraali. Kiitosta en voi antaa anestesialääkärille yhtään, joka touhusi selkäni takana opiskelijan kanssa. ”Etkö nyt yhtään muka saa sitä selkää pyöreämmäksi?”, nämä sanat muistan. Muistan vastanneeni, että mulla on täällä etupuolella tämä helvetin raskausmaha, että en kyllä pääse yhtään enempää kasaan. Itkun seassa olin äärimmäisen vihainen lääkärille ja onneksi hänelle oli annettu myös palautetta asiasta myöhemmin. Niin kiire oli tohtorismiehellä, että eipä ollut rekisteröinyt aivonsa sopukoihin sitä, että synnytystilanne ei ollut ihan normaalimmasta päästä.

Epiduraali auttoi sen mitä auttoi, muutaman hetken oikein mukavastikin. Vuoron vaihto kätilöillä taas ja mikä onni olikaan, kun ovesta asteli sisään maanantain ihana kätilö Katriina. Siinä vaiheessa tiesin, että hyvä tästä tulee. Puoli kolmen jälkeen iltapäivällä en ollut ollenkaan varma, että onko hätä ykkönen vai kakkonen vai mitä tapahtuu. Pyysin Katriinan apuun, jotta pääsin vessaan kaikkien laitteiden kanssa, jotka minuun oli kytketty. Yritin tiristää pissaa eikä mitään. Ärsytti, ärsytti aivan tautisesti, kun mistään ei taas meinannut tulla mitään.

Tulin vessasta ja totesin, että ei onnistu. Katriina kysyi saisiko hän kurkata alakerran tilanteen ja miksipä olisin moisesta kieltäytynyt. Katriina totesi, että ei täältä mitään pissaa tule vaan vauva. Siitä sänkyyn ja ponnistamaan välittömästi. En muista pitkäkö ponnistusvaihe oli tai montako kertaa ponnistin, mutta kaksi lisäkätilöä tarvittiin pitämään jalkoja oikeilla paikoilla. Ei se hetki kauaa kestänyt, mutta varmasti kiskoin mieheltä puolet hiuksista tuskissani irti. Vauva saatiin ulos ja totesin miehelle, että tämähän tuntui ihan samalta, kuin kolmen päivän ummetuksen jälkeen tulee ihan hervoton paska, sangen vapauttava tunne.

Sovitusti mies poistui salista juoksujalkaa käytävään odottelemaan tilanteen tasaantumista. Tikkejä ei tarvittu, edes nirhaumia ei tullut, joten kykenin istumaan heti ja sain syliini reilut 3kg ja yli 50cm maailman kalleinta ja puhtainta kultaa. Minun pieni täydellinen Enni-tyttäreni oli vihdoin sylissäni. Kohtaamisen hetki oli kaunis, vaikkakin täynnä kyyneleitä. Siinä minä toljotin maailman kauneinta lasta ja kysyin kätilöltä, että saako sitä koskea. Tottakai sai.

Enni oli kaunein lapsi, jonka olin nähnyt. Kymmenen sormea, kymmenen varvasta. Pieni suu, suloinen nenä. Silmät visusti kiinni. Ikuisesti.

Kohtukuoleman vahva koura oli vienyt tyttäreni.

Muutama valokuva, muutama hento kosketus ja ikuiset hyvästit.

Merihautaus

Vain hetken sinut tuntea vatsassani sain, en enempää, sen hetken vain.

Täällä äidillä ja isällä sinua kova ikävä on, meidän surumme rauhaton, lohduton.

Mutta luona Jumalan, taivaassa siellä,

saat katsella äitiä ja isää elämän tiellä.

Sinut vielä syliimme sulkea saamme,

ja siinä pitää ainiaan.

Siis odota rakkahin äitiä ja isää siellä,

me kohtaamme vielä taivahan tiellä.

🖤

Kuvista kiitos Piia <3

Enni-enkeli

Tästä postauksesta tuskin tulee kovin ymmärrettävää, mutta asia on pakko oksentaa tänne nyt jossain muodossa, jotta en unohda.

Ehdin kirjoittaa toisen raskauden aikana muistaakseni kaksi postausta. Kolmas tulee tässä, mutta hiukan erilaisessa merkityksessä.

Lauantaina 26.11. havahduin siihen, etten ollut tuntenut vauvan liikkeitä koko päivänä. Tein liikelaskentaa, ei mitään. En panikoinut vaan kävin isännän kanssa saunassa ja kokeilin uudestaan. Ei mitään. En vieläkään panikoinut vaan soitin synnärille, että tulisinko näytille. Sinnehän ne käskivät.

Kello taisi olla ehkä kymmenen illalla. Minut laitettiin käyrille ja näin jälkeenpäin ajateltuna olisi kätilön naamasta pitänyt jo siinä kohtaa nähdä mitä tuleman piti. Minulle lyötiin sormeen sykettä (?) mittaava laite ja se näytti samaa kuin vatsassa ollut laite.

Kerkesin kuitenkin isännälle epähuomiossa sanoa, että "ainakin se on elossa". Niin vähän tiesin.

Lääkäri tuli paikalle ja ultrasi. "minulla on nyt huonoja uutisia". Siinä vaiheessa tajusin ja niin tajusi isäntäkin. Vauva oli menehtynyt kohtuun. Meidän vauva oli kuollut. Vatsassa oli vauvan sijasta Enni-enkeli.

En osaa eritellä miltä asia tuntui. Kohtukuolema. Ei sen meidän kohdalle pitänyt osua.

Lyhyesti; seuraavana maanantaina menin synnärille ja aloin nieleskelemään Cytoteccejä. Niitä meni monta ja tuskat oli ajoittain valtavat. Henkinen tuska se suurin silti oli. Tiistaina 29.11. klo 14.52 syntyi maailman täydellisin Enni-tyttö, yli 3kg ja yli 50cm. Paljon tummaa tukkaa, kymmenen sormea ja kymmenen varvasta. Äidin ja isän täydellinen enkeli.

Ne pienet hetket Ennin kanssa sylikkäin olivat kultaakin kalliimpia. Sain valokuvia, sain koskea, sain kokea. Sain hetken olla oman tyttären kanssa.

Jo yli puolenvälin :o

Uskomatonta, mutta totta. Raskaus on edennyt jo pitkälti yli puolenvälin. Viikkoja on tällä haavaa kasassa 24+4, jos oikein lasken. Laiska kun ei jaksa tarkistaa raskauslaskuri-appsista :D

Tuollanen Ykä oli ekan ultran aikaan :)

Menee ja soljuu, edelleen. Ahdistaa myös. Eniten varmaan korvien välissä, mutta on selkeästi ilmennyt ison vatsan tuomaa ahdistusta myös. Krinnaa, kiristää, viiltää, pistää, sattuu, mitä kaikkea... Ei onneksi mitään ylitsepääsemätöntä. Joskus vaan taaperon kanssa touhutessa laittaa hieman puhaltamaan. Hieman lienee silti alimitoitettu termi...

Löllerö viikolla 19

Maanantaina piipahdin sokerirasituksessa ja sieltähän napsahti paastoarvojen vuoksi radi-tuomio. Suoraan sanoen vitutti. Harmitti ja itketti. Radi nyt ei kuoleman vakava juttu ole ja häviää synnytyksen jälkeen, mutta silti harmitti ihan perkeleellisen paljon, kun kuulin, että paastoarvo oli 5,6, viitearvon ollessa 5,3. Meinasin neuvolan tädille alkaa selittämään edellisen päivän mättäämistäni ruuan kanssa, mutta pidin suuni kiinni. Jos puolilta päivin veti akkojen kanssa juustoaterian Shellin baarissa, iltapäivästä mummulassa synttäriherkkuja ja iltapalaksi kebabia (ja kieriskeli loppuillan pahassa olossa sohvalla...) niin onko ihme, jos paastoarvo ihan pikkiriikksen on koholla? No niinpä.

Mammahousut tekee ihmeitä :D

Iso vauvahan tästäkin tulee, se on saletti. Radilla tai ilman. Parisen viikkoa nyt mittailen sokereita 4krt/pvä 3pvää/vko. Ei sinänsä paha rasti. Enkä kyllä tämänkään päivän testauksella usko sokerien kovin ylös nousevan. Tunti Hesemätön jälkeen sokerit 5,9. Yli sallitun, mutta ei tosiaankaan katastrofaalista. 

Nyt kutsuu kyllä sänky. Väsymys on nykyään valtaisa.

Tässä ny vielä pari kuvaa menneeltä kesältä :)

Mupojat <3

Näitä me jaksetaan ottaa, eri kulmista ja eri ilmeillä :D

Mummun kaa Heses!

Ultimaattisesti rakkaimmat miehet mun elämässä <3

Lisätään edelliseen vielä tuo karvainen :)

Nahkatakkitesti!

Ainoa pysyvä on muutos

Huhhei. Paluuta kirjoittamisen maailmaan ajattelin vähän rivakammalla tahdilla kuin toteutunut oli, mutta tässä sitä ollaan. Edellisen tekstin aikana tietoisuus tulevasta oli jo olemassa, mutta "virallista" julkistusta ei oltu vielä tehty, niin ei sitä uskaltanut tännekään laittaa.

Mutta tilannehan on siis kaikkineen nykyään tämä:

Kuvassa kiteytyy kaksi suurinta muutosta kolmesta; yhden elämän loppu ja toisen alku. Isoisä otti ja lähti taivaan kotiin 21.6. ja siunaus toimitettiin 22.7. Kuukauden päivät asiaa sai mielessään prosessoida ja olin hautajaisaamuna jo varma, että pystyn pitämään itseni kuosissa kirkossa. En muuten pystynyt. Olin valinnut lämpimän värssyn, joka päättyi sanoihin "maailman parasta pappaa kaivaten Annina, Teemu, Wili ja Ykä". En saanut luettua värssyä arkulla ollenkaan ja loppusanatkin kauhean tinttaamisen ja itsensä keräämisen jälkeen. Ja se, että aviomies, jonka oon nähnyt itkevän vain esikoisen syntyessä, pillahti itkuun kirkossa ei auttanut yhtään asiaa. Mutta onneks meillä oli toisemme, se helpotti ja rauhotti. Yksin olisin varmaan lähtenyt kirkosta ulos. Ahdisti.

Kuvassa onneksi näkyy myös se toinen muutos; kolmesta tulee neljä tammikuussa 2017. Ei kauhean suunnittelemalla suunniteltu juttu, mutta pitkien keskustelujen, plus&miinus -listojen ja isojen ajatuksien jälkeen alkaa näyttää ihan valoisalta. Kyllä mua jännittää kuinka tulen kahden lapsen kanssa pärjäämään, kun yhdenkin kanssa on ajoittain aika tekemistä, mutta ei auta kuin katsoa. Sen opin edellisellä työrupeamalla, että kyllä yhteiskunta omistaan huolen pitää, kunhan osaa apua pyytää.

Nyt mennään viikolla 17+jotain ja äsken sohvalla istuessani ainakin kuvittelin tuntevani potkun tai kaksi. Saattoihan siellä ilmakuplatkin kiertää, mutta jotenkin tuntui erilaiselta. Yhtään en muista milloin Wilistä ensimmäiset potkut tunsin, pitkäänhän tuo kyllä "kupli" vatsassa. Wilistä istukka oli ihan edessä ja väittäisin, että niin tässäkin.

Kolmas muutos liittyy asumiseen. Edellinen asuntohan oli myynnissä muutaman kuukauden (tai on se edelleenkin toki...), kunnes päädyttiin asuntolainan saamisen jälkeen siihen, että laitetaan vanha kämppä vuokralle ja toivotaan parasta. Ihan muutaman viikon sisään saatiin asuntolaina, saatiin vuokralainen ja tehtiin kaupat uudesta kodista. Viime viikonloppuna kuun vaihteessa muutettiin pihan toiselta puolelta toiselle puolen ja tässä nyt ollaan, aika kivaa! Parin päivän muuttourakka oli mun kunnolle liikaa ja la-su välisen yön valvoin jalkojen takia. En tiedä oliko ne turvoksissa vai oliko niissä surullisen kuuluisaa urtikariaa vai mitä, mutta perkeleen levottomat ja kipeät. Niin kamalaa, että itku tuli, monesti. Kaikesta selviää silti näemmä, nyt on jo suht normaalia taas.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, raskauspäivityksiä luvassa taas siis! ;)

Vuosi.

Vuosi. 12kk. 52 viikkoa. 365 päivää. Lähes 9000 tuntia.

Lähes näin kauan on edellisestä päivityksestä. Jotenkin kirjoittelu vaan jäi, kun työt muuttuivat kokopäiväisiksi, kesä tuli, lumi suli ja niin päin pois. Ehkei ainainen vinkuvonku linja enää jaksanut kiinnostaa? Mene ja tiedä.

Vuoteen on mahtunut oikeasti paljon.

Viime kesänä, heinäkuussa, juhlittiin meidän häitä. Yhdistettiin meitin avioliiton siunaus ja anopin 50v juhlat ja järjestettiin kekkerit anoppilan takapihalla. Kyselijöille sanoin pukukoodiksi yleensä verkkarit. Kerroin pukeutuvani itse häämekkooni (joka ei ihan tavallisuutta vastaa), mutta samaan hengenvetoon sanoin, että paikalle saa tulla ihan minkälaisissa vermeissä tahansa. Laidasta laitaan asuja olikin, mutta tärkeintä oli se, että paikalla oli ihan huippujoukko ystäviä ja sukulaisia. Juhlat olivat elämäni parhaat! Viimeinen vieras lähti aamuyöstä neljän aikaan ja minäkin jaksoin muistaakseni kolmeen asti hillua tanssilattialla. Ihan huippua!

Mitään erityisempää kesälomareissua ei perheen kanssa tehty. Kiviniityn eläinpuisto taisi olla kaukaisin matka. Perkeleen kuuma, mutta mukavaa oli. Ehkä tänä kesänä ipana ymmärtää reissusta vielä enemmän.

Joulukuussa koitti se hetki, kun sanoin hyvästi MLL:n Satakunnan piirille sopimuksen loppuessa. Siitä asti, kun menin harjoitteluun ko. paikkaan vuonna 2012, oon pitänyt paikkaa toisena kotina. Työsuhteen viimeiset 4kk kuitenkin osoittivat sen, että joku oli tullut mun kotiin ja kysymättä vaihtanut tapetit sekä sisustuksen ja mä en pitänyt siitä. Mun oli huono olla. Ehkä oli parempi, ettei sopimusta jatkettu. Nyt takana on 5kk työttömyyttä ja toive uudesta työpaikasta on suuri. Edes vuoden loppuun asti, sitten puhaltaakin taas uudet tuulet.

Maaliskuussa Wilimies otti ja täytti kokonaista 2v! Vähän jopa pelottaa se todellisuus kuinka nopeasti aika oikeasti kuluu. Raskaat kaksi vuotta, mutta eipä sitä montaa päivää vaihtais pois. Tuskin yhtään, koska kaikesta oppii kuitenkin jotain. Synttärijuhlat oli mukavat ja sankari oli aivan hurmiossaan kaikista upeista lahjoista. Oli ehkä peliveto, että sankari jäi juhlapaikalle (eli mummulaan) yöksi juhlien jälkeen, kotona olisi saattanut olla melkoinen tappelu edessä.

Wili on kehittynyt puhetaidoissaan ihan uskomattoman paljon. Kaiken se toistaa ja kaiken se muistaa! Wili saattaa kerran läpikäydystä kirjasta kuin vettä vaan luetella junien, ötököiden tai muiden sankarien nimiä. Värit eivät vielä ihan hahmotu (kaikki on yleensä punaista), mutta taasen esim. PuuhaPeten logon värityksen Wili kyllä tunnistaa Puupiksi helpostikin. Joskus Wili yllättää myös monisanaisilla lauseilla, joissa on jopa päätteitäkin! Autot-elokuvaa katsottaessa poika totesi mulle yhtäkkiä, että "äiti! tyhmä auto työnsi toisen tallista". Yllätyin.

Niin rakastan näitä veikeitä ilmeitä <3

Tääki meilt onnistuu!

E.T. phone home!

Kummisedän kaa <3

Tapaninpäivänä käytiin sit jo Hesessä... (Y)

Kämppä on laitettu myyntiin ja toisesta tehty ehdollinen ostotarjous.
Niin toivoisin, että kesän aikana päästäisiin uuteen kotiin, kaikki 150m pihan toiselle puolelle.

Katotaan jos meikämanne ryhdistäytyy kirjoittelun kanssa.
Stay tuned!

1-vuotis kuvat

ovat vihdoin täällä! JEE!

Kaikki krediitit Hannu Ikonen Photographylle, huikee miäs!

Kaks pehmeetä <3

Suamisen klaani!

#mupoika