Pulipuli

Oltiin meinaan uimassa ja oltiin meinaan saunassa ja oltiin meinaan suihkussa!
Ja oli meinaan jännää!!! :D

Pieni itku tuli altaassa, kun asento uimarenkaassa oli huono. Voi sitä ihmetyksen määrää, kun rengas liikkui ympäri allasta ja maisemat vaihtui. Pari potkuakin saatiin aikaiseksi. Eniten ihmetystä saattoi silti aiheuttaa altaan reunalla ollut yleisö, joka hihkui onnesta. Välillä katse oli sen näköinen, että äiti hei, mitä ihmettä noi ihmiset hihkuu, nauraa ja mekkaloi tuolla :D

Onni on äidin ja lapsen yhteinen kummisetä, jolla on oma allas, jossa saatiin ihan rauhassa testailla juttuja ilman uimahallin suurta hälinää. Vielä me varmaan halliinkin mennään, mutta testaillaan nyt ensin näin. Tähän altaaseen pääsee koska vaan ja ihan privaatisti :)
Vielä kun saatais tuo isimies altaaseen myös houkuteltua.

Teit niin tai näin,

aina menee väärinpäin. Tai ainakin välillä tuntuu siltä. Ei nyt aina, mutta välillä.

Edellisen postauksen painoepisodin jälkeen kokeiltiin joo soseita, bataattia. Upposi kuin veitsi kuumaan voihin, ei aiheuttanut vatsaongelmia. Hervottoman itkun bataatti kyllä sai aikaiseksi, kun loppui Wilin mielestä aina kesken :D

Mutta.
Tätä soseasiaa tutkailtuani, keskusteltuani mammaryhmäläisten, imetysryhmäläisten ja ystävien kanssa, niin olen tullut siihen tulokseen, että taitaa olla aika turhaa. Siis siinä mielessä, että eihän tuolla nyt paino mihinkään nouse. Sitä sais vetää kilon päivässä eikä siltikään mitään massiivisia muutoksia varmaan tapahtuisi edes, paitsi ehkä paskan määrässä ja vatsanpuruissa ja tätä myöten äidin hermoissa.

Moiset soseet, teki ne sitten itse tai osti kaupasta, ovat äärettömän ravintoköyhiä. Törmäsinköhän jossain taulukkoon, jossa luki, että perunassa on ~60 kaloria SADASSA grammassa ja äidinmaidossa ainakin 80, noin niinkuin vertailuna. Olikohan perunassa edes noinkaan paljoa, en muista. Ravintoköyhät soseet vie tilaa äidinmaidolta eivätkä liiemmin kasvata. Toki vähän, mutta aika vähän.

Miksei nykyajan neuvolatädit kiinnitä huomiota imetyksen tehostukseen? Miksi ensimmäinen ohje on kiinteät? Sain imetystukiryhmässä hyvää tsemppausta siihen, että pitää vaan jaksaa imettää ja imettää ja imettää. Lisää maitoa ei tule, jos sen antamista pienentää, se on se kysynnän ja tarjonnan laki!

Mielessä on käynyt myös lisämaidon antaminen. Vaan ensimmäinen kokeilu NANnilla päättyi sellaiseen irvistykseen Wililtä, että ei ole ennen nähty. Ei se silti omaankaan suuhun kovin herkulta maistunut, täytyy myöntää. Ehkä sitä pitää sitten alkaa käyttää pakastimen varastoja. Ehkä.

Neuvola on ensi viikolla, niin ollaan taas kartalla tarkasta painosta. Kyseessä on neuvolalääkäri enkä yhtään tiedä minkälainen tyyppi siellä on vastassa. Mun tuurilla just sellanen ihminen kenen kanssa en tuu toimeen, hermo menee heti enkä osaa kysyä neuvoja. KRAAK!

Kääntymisharjoitukset ovat ankaraa reeniä ja huuto sen mukainen :D

Melkoista taitelua tämä äitiys kaikkineen.
Varsinkin, kun meille on ilmaantunut ihan hervotonta iltakiukuttelua 4kk hiljaiselon jälkeen. En osaa tulkita onko kyseessä vatsavaivat vai hampaat vai molemmat? 85% päivästä ollaan silti yhtä aurinkoa ja eilen jopa käännyttiin 4kk-päivän kunniaksi selältä vatsalle, joten mistään kovin kohtalokkaasta ei liene kyse. Ehkä se on sellainen VAIHE! kun opitaan niin paljon uutta jne.

Aamupäivällä näin ja iltapäivällä vatsallaan <3

Mene ja tiedä.
Onneksi nyt on nukuttu pitkästä aikaa kunnon päikkärit, varmaan likemmäs 2h jo.
Vielä kun äiti saisi öisin unta, niin homma alkais näyttää entistä paremmalta.

Jatketaan nyt parilla rivillä vielä eilisen luonnoksen jälkeen. Imetys ei ole ollut mulle koskaan mitään suurta ihanaa ja ihmeellistä ja taivaallista läheisyyttä lapsen kanssa. En sanoisi, että välttämätön pahakaan, mutta sellaista normaalia rutiinia, johon on joskus jopa vähän turhautunut. Samalla toki kiittänyt siitä, että moinen luomuruokinta onnistuu, kukkaro ja hermot kiittävät.

Kuitenkin, eilen iltapalan aikaan Wili on yllättävän rauhallinen, nukahti rinnalle ja vapaalla kädellä pitkään hipsutti ja silitti toista tissiä ja hymyili unissaan. Siinä paatuneimmankin sydän suli. Tähän kun yhdistettiin vielä koira joka änkesi imetysassistentiksi IHAN LIKI, niin oli mammalla hyvä olla <3

<3

Ja hei, tänään Wili pääsee ekaa kertaa uimaan, jännää!!!

3kk neuvola

Eilen piipahdettiin 3kk neuvolassa.
Rokotukset menivät tosi helposti. Molemmista piikeistä nousi kyllä huuto, mutta sekin tyyntyi alta puolen minuutin, kun ilmeilin vähäjärkisesti Wilille :D Ja rota-tehoste nyt toki sai pojan ihan maiskuttamaan, lienee aika nannaa moinen mönjä. Yötä vasten annettiin pieni annos Panadolia ja herra veteli unta taas reilu 8h heräämättä ja siihen päälle vielä tunnin-kaks, kun pääsi äidin viereen sänkyyn :)

Mutta.
Edellisestä käynnistä oli noin 5 viikkoa aikaa. Tässä ajassa painoa oli tullut alta 100g ja pituutta jotakuinkin 2cm. Eli todella vähän. Omasta mielestä maidon tulo ei ole radikaalisti vähentynyt, joskin aamuisin ei enää ole havaittavissa ihan niin suurta megalolloisuutta kuin ennen. Jostain syystä mun maito ei vaan enää riitä.

Otti koville.
Imetyksen alkutaival oli tosi kivikkoinen maaliskuussa. Hyvällä opastuksella se lähti onneksi luonnistumaan. En tähän päivään mennessä ole suuremmin nauttinut imetyksestä, mutta tiedostanut, että se on parasta mahdollista ravintoa lapselle ja kulkee helposti mukana. Nyt kun eteen tuli tällainen ihan uusi tilanne, niin mieli on vähän sekaisin. Harmittaa, ärsyttää, vituttaa ja ahdistaa. Olin kovasti suunnitellut 6kk täysimetystä euforian puutteesta huolimatta, mutta se jää nyt haaveeksi. Soseet on otettava maisteluun jo ennen 4kk ikää. Onhan se tietysti omalla tavallaan kiva juttu, että saadaan taas kokeilla uusia systeemejä, mutta mutta... Vähän se on vaikea kuvailla tunnetta.

Siltikin sanoisin, että pääasia on se, että Wili on tähänkin asti ja tälläkin hetkellä tyytyväinen. En koe, että hän olisi ollut nälkäinen, koska nukkuu yöt hyvin, nukkuu päikkärit hyvin ja seurustelee pitkiäkin aikoja päivällä.

Tähän soppaan kun vielä lisätään mielipiteet siitä, ettei äidinmaito ole OIKEAA ruokaa vaan vellit ja soseet on, niin mulla on kyllä paha mieli. Kaikkeni oon yrittänyt ja sitte tullaan sanomaan, että kyllä lapsen pitää oikeaa ruokaa saada. Kraak.

Onneksi minä normaalina vastuullisena aikuisena tiedän mikä mun lapselle on parasta.
Jotta ei menis ihan nillitykseks koko juttu, taas, niin pari tyytyväistä kuvaa viime viikoilta :)

Iski osti Wilille kengät. Kuvakulma on hulvaton, näyttää melkoselta Bigfootilta jätkä :D

Hän siinä hengaa <3

Otettiin neuvolassa pari selfietä :D

Kuningas alkoholi.

Lueskelin yhtä suosikkiblogiani tuossa ja siellä oli tehty postaus aiheesta alkoholi. Tarkemminkin kirjoittajat toivat julki syitä ja ajatuksia siihen, että miksi heidän elämäänsä alkoholi ei juurikaan kuulu, miksi skumpan sijaan tulee valittua Pommacia ja saunan jälkeen mielummin Jaffaa kuin Karhua. Jäin pohtimaan omaa kantaani asiaan ja päätin jälleen avata salaisen arkkuni.

Mun oma lapsuus on ollut lähes alkoholiton. Äiti joi ja juo edelleen maksimissaan kolme olutta/lonkeroa, vuodessa. Välillä menee vuosi, kun äiti ei ota yhtään. Mistään streittauksesta ei ole kyse, äiti vetää kyllä tupakkaa ihan kiitettävästi, mutta alko on se, joka on jäänyt vähälle. Luojalle kiitos siitä.

Enpä ole minäkään alkon suurkuluttaja. Okei, sanotaanko noin ikävuosien 15-24 välissä meikäläinenkin otti ihan tarpeeksi ja kivaakin varmaan joskus oli. Mutta sen jälkeen ei vaan jaksanut kiinnostaa. Ei, minäkään en ole streitti millään tapaa, koska tupakka kuuluu elämääni edelleen ja saatanpa saunan jälkeen ottaa mielummin sen siiderin rentoiluun kuin Jaffan. Jotenkin alkoholi vaan on sellainen, turhake? Sekin nyt on väärä sana kyllä… Hmm, ehkä se rajoittaa liikaa? Oon seurannut äitiäni niissä jalanjäljissä, että mielummin ajan itse kinkereistä kotiin, kuin maksan taksin tai vingun kyytiä tutuilta.

Mun onnistuu pitää hauskaa ilman alkoakin. Joo, kyllähän sillä sellainen vapauttava taito on, mutta se nyt on itsensä huijaamista jos täytyy saada aina pohjat alle, jotta pystyy rentoutumaan. Hoitoon jos ei muuten onnistu, sanon mää.

Oon tätä aihetta muutenkin miettinyt aika paljon viimeisen vuoden aikana. Edellisessä suhteessa mulla oli puolisona mies, joka otti kerran kuukaudessa saunaoluen tai maisteltiin puokkiin jokin uutuussiideri. Oltiinkohan me seitsemän vuoden aikana kahdesti (?) yhdessä oikeesti juopottelemassa? Tai siis minä vedin pleksit :D Nykyisen puolison kanssa asia on ihan eri, koska alkokulttuuri on täysin erilainen. Ei, mun mies ei tosiaan ole alkoholisti, mutta alko on paljon enemmän läsnä kuin ennen. Ei häiritse arkea eikä kyllä yleensä pyhääkään, mutta kuitenkin, on erilaista. Molempien kanssa tulee toimeen, sen on huomannut.

Mutta, tätä alkoholinkäyttöä miettiessäni totesin, että en mä töissä tukihenkilöitä kouluttaessani ihan paskaa puhunut, kun aiheena oli se, miten alkoholi muuttaa käyttäjäänsä ja miltä humalainen ihminen lapsen silmissä näyttää. Minä käyn kolmeakymmentä ja olen nyt ”vasta” alkanut pelätä sitä, miten alko muuttaa ihmistä. Minä osaan onneksi kääntää selkäni, poistua tilanteesta tai vaikka tirvasta turpaan, jos tilanne siihen äityy, mutta entäs pieni lapsi? Eihän sellainen tajua asiaa lainkaan. Kuinka turvaton on pienen lapsen olo, kun vanhemmat tulevat pienessä tai vaikka isommassakin tuiterissa lässyttämään lapselle… Ihmisen käytös muuttuu jo ihan muutaman tuopin jälkeen merkittävästi eikä lapsi osaa käsitellä asiaa.

Mä en tuomitse kenenkään alkon käyttöä niin kauan, kuin elämä sujuu; työt hoituu, koti pysyy elettävässä kunnossa, raha-asiat mallillaan ja lapset sekä lemmikit hoidetaan asiaankuuluvalla intensiteetillä. Alkon käyttö kuuluu suomalaiseen kulttuuriin ja se on mulle ihan ok. Mutta siinä vaiheessa, kun ihmisen juominen vaikuttaa sen läheisiin, niin homma pitäis viheltää poikki. Ottaa saa, joskus enemmänkin, mutta joku roti pitää osata vetää.

Isäntä tuskin riemastuu, kun kerron tämän tarinan julkisesti, mutta menköön, niin paljon mua asia edelleen sapettaa. Wili tais olla reilun kuukauden, kun ”päästin” isännän iltalomille katsomaan keikkaa baariin. Esitin kolme toivetta; hoitaa kuljetuksensa itse, ei vedä lärvejä ja hoitaa koiran seuraavana aamuna ulos. Kuinka kävi? Jep, kolmesta toiveesta toteutui yksi, kuljetukset. Yö huipentui siihen, kun sain taluttaa aikuisen miehen suihkuun pesemään itseään, koska hän ystävällisesti oli vetänyt lärvit ja oksentanut koko sohvan täyteen mustaa mönjää. Ihminen räkii kun se oksentaa ja yksi sellainen räkäliiskale löytyy edelleen meidän katosta. En ole siivonnut sitä sieltä vaan jätin ihan tarkoituksella muistuttamaan itseäni kyseisestä illasta. Masokisti mikä masokisti.

Enpä ole ollut ehkä ikinä niin pettynyt kuin olin silloin. Pahoitin mieleni niin kovasti, että en pystynyt olemaan edes vihainen, olin pettynyt. Ja pettymys toiseen ihmiseen on paljon pahempi asia kuin viha. Olisin varmaan painanut senkin reissun villaisella, jos meitä olisi ollut perheessä vain kaksi aikuista. Mutta kun peliin liitetään lapsia, niin panokset on ihan erilaiset.

Tämä kyseinen tapahtuma on puhuttu suht hyvin halki, poikki ja pinoon, mutta silti takaraivossa jäytää joka kerta, kun tölkki sihahtaa auki. No, ei nyt ihan joka kerta, mutta aina jos tapetilla on lähtö jonnekin, saunailtaan tai muihin kekkereihin. Kuten sanottu, minä en tee enkä halua tehdä kenestäkään absoa, mutta niin meillä kuin jokaisessa muussakin perheessä pitäisi ottaa lapset huomioon, enemmän kuin tarkasti. Sanoin isännälle ja sanon kaikille muillekin, että minun lapseni ei tarvitse olla tekemisissä pelottavien humalaisten ihmisten kanssa, ei missään muodossa, olivat ne kuinka tuttuja tahansa. Alkoholi kuitenkin muuttaa käyttäjäänsä todella paljon. Mielipiteeni saattaa kuulostaa jyrkältä, ehkä se onkin sitä, mutta se on minun linjani ja that’s it.

”Kyllähän lapsen pitää nähdä erilaisia ihmisiä”, sanoi joku. No shit Sherlock! Lapseni saa ja hänen pitääkin nähdä erilaisia ihmisiä; vammaisia, erilaisen ihonvärin omaavia, nuoria, vanhoja jne., mutta humalaisia hänen ei tarvitse nähdä eikä varsinkaan humalaisia läheisiä. ”Ei noin pieni niitä hetkiä muista”. Ihan varmasti jokainen muistaa pelottavat hetket koko elämänsä, oli se hetki tapahtunut kolmen kuukauden, kolmen vuoden tai kolmenkymmenen vuoden iässä. Ikinä ei voi tietää millaisen muistijäljen pelottava tapahtuma jättää ihmiseen. 

Mä haluan antaa mun lapselle turvallisen lapsuuden. Ihan varmasti tulen itsekin ottamaan siiderin tai toisen hänen läsnäollessaan, kun hän vanhempi on, tyyliin juhannuksena tms. Alkon käytön ei tarvitse olla tabu, mutta raja siinä pitää osata vetää. Alkon käyttöä ei lapselta tarvitse salailla vaan lapsi on hyvä totuttaa normaaliin alkon käyttöön, oli se sitten saunakalja, pari lasia viiniä ruuan kanssa tai muuta vastaavaa.

Olipas hyvä saada oksennettua tämäkin asia ulos.

Ugh.

Sometimes you do, sometimes you don't.

Mun kirjoittamisen inspiraatio on ollut jo pitkään täysin hukassa.
Aikaa mulla on kyllä ihan riittämiin, mutta kun mitään ei oikein irtoa. Tai jos aloittaa niin koko postaus on pelkkää valitusta, niin kuin käy muuten nytkin... Jonnekin nämä asiat täytyy saada purkaa.

Tai enpä tiedä onko kyse niinkään valituksesta. Ehkä tämä on sellaista tajunnanvirtaa enemmänkin. Asioiden oksentamista kirjalliseen muotoon ja muistiin, jotta voi joskus palata muistoihin.

Hirmu kivasti meillä menee, oikeesti, edelleen. Wili on edelleen uskomattoman tyytyväinen lapsi; yöunet 8-12h välillä ilman yösyöttöjä, itku tulee vain jos aamupalan saaminen kestää liian kauan tai jos päikkäreille pääsy venyy liian pitkäksi. Vatsa toimii kaksi kertaa viikossa ja silloinkin yleensä aika kepeästi, ilman suuria ähellyksiä. Wili on hymyilevä, tutkiva ja innokas lapsi. Iho voi hyvin, ei flunssaa eikä korvajuttuja.
Taikauskoisena on silti pakko koputtaa taas puuta. *kop*

"Onko varma, ettei se ole kipeä, kun noin paljon nukkuu?".
"Jos nyt huutais, niin nukkuis parin vuoden iässä paremmin...".
"Te pääsette liian helpolla".

Tässäpä näitä tokaisuja viimeisen kolmen kuukauden ajalta. Ei muuten ylennä yhtään mieltä.

"Ei varmaan kannata kauheasti mainostaa kuinka hyvin teillä menee..."
Enpä ole mainostanut en. Mammaryhmässä keskusteluihin osallistuminen on jäänyt aika paljon taka-alalle, kun en tiedä onko kauhean korrektia iloita siitä, että meillä tosiaan nukutaan yöt. Varsinkin kun tuntuu, että meidänkin ryhmässä on tosi paljon yökukkujia ja monet mammat tosi väsyneitä. Kun 9 aloitusta 10:stä alkaa sanoilla "mua väsyttää" niin ei tuu mieleen eikä tunnu hyvältä tehdä aloitusta sanoilla "mä nukuin just 10h putkeen..."

Sitä vaan tukahduttaa onnensa ja tyytyväisyyden tunteensa. Yrittää hiljaa mielessään olla onnellinen ja iloinen, että meille on siunattu tällainen lapsi. Toisaalta, jos on oikeus valittaa niin eikö olisi myös oikeus iloita? Kertoa, että meillä menee ihan hel-vetin hyvin. Tää on taas tätä samaa vatvomista kuin muutama postaus sitten.

Oli meillä kesäkin joskus :D

Eikä silti, on toi uni ollut vähissä, vaikka Wilperi veteleeki maratooninokosia öisin. Jossain kohtaa oli sellainen aika, että vaikka oli hiljaista, muut perheestä nukkuivat ja muutenkin oli hyvä olla, niin uni ei tullut. Siinäpä sitten kukuit aamuyöhön, hörvähdit hetkeksi ja taas oli aamu ja arjen pyörittäminen sai alkaa. Oli pääkoppa aika koetuksella; unohdin parhaan ystäväni lapsen syntymäpäivät esimerkiksi. Anteeksi antamatonta, mutta totta. Lienisin siis ehkä lataamossa, jos perheessä olisi koliikkivauva tai muuta vastaavaa...

Ehkä nyt on hieman parempi olla, kun isäntä oli juuri kesälomalla parisen viikkoa. Ja seuraavaan pätkään on enää 1,5kk aikaa. Mitään me ei ehditty tekemään liiemmin, mutta olihan se erilaista ja helpottavaa, kun arkea jakoi kotona joku muu kuin koira.

Isi <3

Jos summaa myös positiiviset asiat, niin Wili on ollut molemmilla mummuilla hoidossa ja systeemit menneet hyvin. Miehen äiti ja isä hoisivat Wiliä kokonaista 3,5h kun käytiin isännän kanssa kesäteatterissa. Ensimmäinen puoliaika oli ihan viihdyttävää ja tauon jälkeen sitä alkoi jo miettiä, että mitäköhän kello on, koska tää loppuu, onkohan niillä kaikki hyvin siellä jne... Taitaa olla jokaisen äidin syndrooma tällainen. Tapahtuu näin ja silti sitä haaveilee brenkku-iltamasta mökillä. Ei varmaan ihan just tuu tapahtumaan, vaikka mieli tekis äärettömästi. Aikansa kutakin.

Ristiäislahjaprojektiki valmistu!

Suunniteltiin myös miehen kanssa, että rykästään Treelle tai Turkuun katsomaan Mokomaa ensi kuussa. Parin tunnin ajo sinne, keikka ja pari tuntia takasin, eiköhän mummu sen aikaa pojan kanssa pärjää, kun yöksi tullaan kotiin kuitenkin. Tekis mieli hehkuttaa myös reissun pientä yllätysmomenttia, mutta kun ei saa eikä voi. Palataan asiaan siis myöhemmin ;)

Tässäpä tämä.
Ihan hyvin menee, välillä vaan mieli tekee tepposia.
Torstaina luvassa neuvola ja ne rokotukset. Minuu jännittää ehkä eniten.

Ei oikeen edes sanat riitä.

Hel-vetin hauskaa.

Kotona meillä on ihan kivaa, vieraissa ei niinkään. Tai riippuu ketä vieraissa on. Jos on urpoja, on vierailut silkkaa p*skaa. Täytyy myöntää, meni tunteisiin.

Helatorstaina oli miehen mummun synttärit. Koko suku paikalla. Anopin sisko siihen tuli pällistelemään Wiliä, kun ei ollut livenä vielä nähnyt.

"ompas sillä tumma iho. jos ei olis noin paljon isänsä näköinen niin vois esittää kysymyksen, että missäs oot käyny..." -tähän sellanen typerä vinkkaava hymiö-

Hehheh, totesin ja otin vitsinä, vaikka moinen vähän kirpasikin. Kerta olis mennyt vitsistä, mutta kun tämä henkilö sanoi asian ainakin kuudesti tunnin aikana, niin mulle tuli kyllä tosi paha mieli kaikkineen. Ihan sama kenen sylissä Wili oli, niin akan täytyi mennä selittämään mielipidettään toisen ihonväristä. Eikä Wili edes ole kovin tumma. Keskivertosuomalaista joo hiukan tummempi, mutta niin on isänsäkin eikä munkaan iho vaaleimmasta päästä ole, vaikka vaalea onkin. Mun puolelta tulee niin tummaa suomalaisihoa, että ei oo ihmekään jos sitä pojallakin on.

Kaiken huippuhan tässä mainitussa paskanjauhannassa oli se, että hänen tyttärensä lapset ovat varmasti oman miehen, kun lapset on saatettu alkuun lääketieteellisesti. Teki mieli sanoa, että mistä helvetistä sinä sen tiedät, jos vaikka runkkupurkit on sekottunu labrassa? (pahoitteluni jälleen rekkamiesmäisestä ilmaisustani.) Tosiaan, etpä mistään.

Mulla taitaa olla taas se kausi, kun otan kaikesta itteeni. Tartte ku kattoa väärällä tavalla ni johan palaa pinna. Oon varmaan taas raskaana :D hel-vetin huono vitsi tuoki muuton.
Mä en niinku jotenkin ollenkaan kestä sitä, että ihmiset tulee neuvomaan mua siinä, mikä mun lapselle on parhaaks! Jos ei isä erota ruoka-, hätä- ja uni-itkua, niin miten sen vois erottaa esimerkiks anoppi? tai mun äiti? tai naapurin mummo? Ei mitenkään. Siltikin neuvoja satelee. Jos Wili näyttää kieltä (se tykkää pelata kielensä kanssa aika melkoisesti :D), kun astutaan anoppilan ovesta sisään, niin automaattisesti sillä on nälkä. Yrität selittää, että Wili tossa söi puoli tuntia sitten, että ei sillä oo nälkä. Ei auta, nälkä on, kyllä täällä tiedetään. On anoppi silti hiukan höllännyt tätäkin, mutta kuitenkin. Mua riepoo ja se oli tässä nyt se pointti.

Tarttis varmaan osata iteki höllätä, mut minkäs sitä ihminen luonteelleen voi.

Tässä ois Wilperi viime keskiviikolta. Silloin pääsi ekat pitkät kunnon naurut. Oli meillä hauskaa <3

Jaksamisesta.

Kuten jossain tekstissä jo aiemmin ohimennen mainitsin, niin äidit ovat toisilleen susia. Toisen toiminta on aina oikeampaa kuin toisen, toinen luottaa neuvolan sanaan kuin kiveen, toiselle taas maalaisjärki on se paras apu. Imetys ravintolassa on toiselle arkipäivää, toiselle kauhukokemus; toisen mielestä tissit vaan tiskiin ilman näkösuojia, toinen varjelee henkilökohtaisia ruumiinosiaan viimeiseen asti. Jokaisella kolikolla on aina kaksi puolta ja taistelua syntyy.

Sain kommentin tänne blogiin, jossa kirjoittaja puhui siitä, kuinka hänen jaksamistaan ja hermojaan oli kyseenalaistettu, koska hänellä on mies, puoliso. Jäin miettimään sitä, kuinka eri tavoin ihmiset kokevat jaksamisensa. Miksi eniten tsemppejä ja sääliä saavat ne yksinhuoltajaäidit, jotka porskuttavat eteenpäin yksin? Älkää ruudun takana käsittäkö väärin; minä olen yksinhuoltajaäidin lapsi ja arvostan oman äitini aivan upean ja hurjan panoksen taivaisiin asti, mun mamma on melkoinen sissi ja siitä saan häntä ikuisesti kiittää! Mutta haen tällä järjettömällä turinallani sitä, että miksei vakaassa parisuhteessa oleva äiti voisi uupua ja tarvita apua?

Meillä Wili nukkuu 8-12h yössä ja siihen useat päikkärit päälle; minä saan siis levätä yöt ja ehdin päivisin tarinoimaan täällä, tylsistymään Facessa ja joskus jopa imuroimaan. Wilillä ei ole vatsavaivoja *KOPKOP*, ei korvavaikeuksia, ei flunssaa eikä muutakaan, mun ei siis tarvi murehtia. Wili on herätessään aina iloinen ja hymyilee ja juttelee mukavia, hän on helppo lapsi. Mutta miksi minä, helpon lapsen äiti, en saisi uupua?

Uupuminen voi tapahtua monelta kantilta; toiset väsyvät yöheräämisiin, toiset lapsen terveydellisiin ongelmiin jne. ja minulta kysytään, että miten sinä voit uupua? Kyllä minä voin enkä varmasti ole ainoa. Rakastan lastani äärettömän paljon enkä antaisi hänelle mitään pahaa sattua, mutta olen silti uupunut. Olen uupunut suorittamiseen. Maalailin ennen raskautta ja raskauden aikana varsin vaaleanpunaisia (vai -sinisiä?) kuvia siitä, kuinka ihanaa ja auvoisaa äitiys on; mahdollisista vaivoista huolimatta ollaan yltiöpäisen rakastuneita pieneen pakettiin, joka oppii joka päivä jotain uutta. Luulin, että äitinä oleminen on tässä alkuunsa pehmeässä kuplassa elämistä ja kaikki vaan on ihanaa ja upeaa. Paskat sanon minä. Rakkaudesta huolimatta koko homma tuntuu suorittamiselta, päivästä toiseen. Kyllä, näinkin helpon lapsen kanssa. Vähän sama homma oli kun koira tuli taloon lokakuussa 2010; muutamia viikkoja sitä oli onnensa kukkuloilla ja sitten alkoi suorittaminen. Meni aika pitkäänkin, varmaan voi puhua vuosissa, ennen kuin koirasta alkoi nauttimaan enemmän, ilman suorittamista. Ja ei, koira ei ole meillä eläin tai lemmikki, hän on perheenjäsen.

Ehkäpä tämä vähän sekavalta tuntuu taas, kun lukee omia juttujaan läpi. Eipä ole yllätys.
Sitoutuminen tähän touhuun on vaan ollut niin melkoinen muutos ja ärsyttää, kun kaikki eivät sitä tajua, siis sitoutumisen määrää. Faktahan on, että minä en voi pystymetsästä lähteä MINNEKÄÄN! En edes kauppaan. Aina pitää miettiä, että koska toinen on syönyt viimeksi ja koskahan sillä on seuraavaksi nälkä. En haluaisi olla itsekäs, mutta kun isäntä säntää lähes suoraan sängystä harrastuksiinsa puhelimen soidessa tai suunnittelee laivareissua työkavereiden kanssa, niin minä puren hammasta ja sanon, että juu, mene vaan... Samalla sitä miettii, että koska tulee se aika kun minäkin voin, edes suurella suunnittelulla, lähteä jonnekin vähän pidemmäksi aikaa.

"Ota omaa aikaa ja mene vaikka kauppaan". Tämä, toki lämmöllä ajateltu, tokaisu sai karvat vähän pystyyn päivänä eräänä. Arvostan yli kaiken sitä, että joku ajattelee minuakin, mutta mutta... Ennen kuin voin lähteä, pitää lapsi syöttää. Sitten ajat kauppaan, kiidät hyllyjen välissä ja kurvaat renkaat vinkuen takaisin, kun taas alkaa olemaan syötön aika. Ota siinä sitten omaa aikaa. Voi tietysti olla, että se hieman piilossa vielä lymyilevä äidinrakkaus ei anna olla kovin pitkään poissa toisen luota, vaikka isän hoitotaitoihin luotankin kyllä täysin. En tiedä, mutta ärsyttää.

Mulla on myös se vika, että mun mielestä esimerkiksi isännän pitäisi mun katseesta jo tietää mitä mä ajattelen ja ehdottaa asioihin sellaista ratkaisua, kuin minä olen ajatellut. Just sellasta naisten järjenjuoksua, jota oon aina vihannut. Saako syyttää hormooneja vielä?

Todettakoon tästä sekavasta tekstistä yhteenvetona muutama seikka;

• rakastan lastani ja huolehdin hänestä, turha kaavailla mitään lasuja tämän jorinoinnin perusteella
• rakastan myös miestäni, hän on paras isä ja puoliso
• arvostan yksinhuoltajia _todella_ paljon
• uupumista on erilaista, samoin kuin on erilaisia ihmisiä
• toiset tyytyvät vähään, toisille ei riitä mikään

Nyt syötän rakkaan lapseni, vien hänet mummulle hoitoon ja menen itse hierontaan.
Lienee sitä omaa aikaa nyt sitten?