Neuvola, osa II

Nojuu, tulipa käytyä. En oikein löytänyt reissusta mitään järkeä sinäänsä, mutta otetaan nyt kun kerran annetaan.

Painoa ekaan käyntiin verrattuna +1,5kg eli tuskin juuri mitään, koska eka punnitus otettiin kesähepeneissä ja tämä toinen farkut jalassa niin päin pois. Hemoglobiini oli suht alhainen, 111. Tai meikäläiselle se on alhainen. Pitäis ehkä muistaa niitä vitamiineja syödä joskus... Lienee syytä vaihtaa sellaisiin vitskuihin, joita otetaan yksi päivässä eikä kolmesti päivässä niin kuin noita nykyisiä. Pissassakaan ei tainnut olla mitään ihmeellistä, jos ei valkovuotokeskustelua oteta huomioon.

Ipanan syke huiteli siellä 147-150 eli kuulemani mukaan ihan normaalia settiä. Sanoin neukkutädille, että tosta vasemmalta puolelta kun koitat niin löytyy. Ja sieltähän se jumputus kuului. Tiedä sitten kuinka hyvin neukku kuunteli mun juttuja, koska juuri hetkeä aikaisemmin olin kertonut kotiin saapuneesta Dopplerista ja siitä, että äänet kuuluu aina vasemmalta puolelta.

Siinäpä se sitten olikin. Suurin "huoli" neukulla oli se, että joko mun mies puhuu? Ihan heti en päässyt kiinni mitä kysymys tarkoitti, mutta ekan neukun raporttiin hän oli siis kirjoittanut, että tuleva isä hiljainen, varautunut ja hämmentynyt. Hmm, uskaltaisin väittää, että 95% uusista isistä on, varsinkin jos ei muutenkaan ole supliikeimmasta päästä kyseinen ihminen. Yritin selittää, että kyllä minä mieheni tunnen, se vaatii vähän kisuttamista, että kyllä se vastaa kun siltä kysyy. Neukku alkoi sitten "pelottelemaan", että ei ne kuule aina anna todenmukaisia vastauksia kuule, että niin hänellekin kävi ja mies vaan lähti. Kraak.

Mitä vielä...
Olo on normaali, ei valittamista. Hermot kiristää turhan usein, turhan pienistä asioista ja se harmittaa.

Sinne ruudun taakse terveisiä anonyymille kommentoijalle, joka on siis meidän maaliskuisten Facebook-ryhmästä:

Terkuin rekkapena -85!

Doppler!

Nyt se on täällä <3

NT-ultra

Jännitti ja hermostutti aivan törkeen paljon, mutta kaikki meni enemmän ku hyvin.

Tyyppi vastasi viikkoja 12+2, niskaturvotusta 1,1mm, kaks jalkaa ja kaks kättä.

Käynti olisi ollut ehkä 10min lyhyempi, jos ultraajan ei olisi tarvinnut herätellä toista, että saadaan turvotus mitattua :)

En elämässäni montaa kertaa ole ollut rakastunut, mutta nyt tiedän tasan tarkkaan miltä se tuntuu <3

Päivystys

Sunnuntain kaunis aamu huipentui aamupissaan ja siihen, että kyseisellä toiminnolla hulahti pyttyyn määrittelemätön määrä verta. Ihanaa saatana.

On sitä verta ennenkin tullut ja tiedän sen olevan ensimmäisessä ja alkuraskaudessa suht normaalia. Ennen vaan ei ole tullut näin paljoa ja täysin kirkasta verta, verrattavissa menkkoihin, ilman veriklomppeja tosin. Paniikki oli kohtalainen, vaikka toisaalta sitä "tiesi" tai ainakin uskoi, että ei tässä hätää.

Isäntä sai itsensä hereille 11 jälkeen ja päädyttiin lähtemään päivystykseen puolen päivän kieppeillä, vaikkei verta enää paljon tullutkaan eikä kipuja ollut, paljoa. 12.07 leimaus sisään ja ennen puolta yhtä viiletin hoitajan kanssa toiselle puolelle sairaalaa verikokeisiin. Kuusi purkkia verta ja taas toiseen sairaalan siipeen kohti äitiyspolia. Koska olin maininnut vatsakivuista, niin pääsin suoraan gynelle enkä joutunut (!) päivystyksen yleislääkärin käsittelyyn.

Vastassa oli ihan kiva hoitaja sekä sitten vähemmän kiva lääkäri. Joka kerta gynellä käydessäni funtsin sitä tosiasiaa, että mikä ihme miehiä vetää gynepuolelle? Sairas mielikuvitus vai oikeasti kiinnostus alaan? Miksi joku mies olisi kiinnostunut naisen räppänästä, jos siinä ei olisi muuta "takana"? Nää on näitä, pimeitä ajatuksia. Mulle on aivan sama kuka meikäläisen räppänää roplaa, kunhan ko. ihmisellä on lääkärin pätevyys. Tällä miehellä ilmeisesti oli, mutta asiakaspalvelun kurssin se mies oli kyllä jättänyt käymättä.

Ei täällä mikään kyllä vuoda, mahtoko kotonakaan vuotaa? Olivat ensimmäiset sanat, kun meikäläinen levitteli lettuaan siinä... Niinpä niin.

Sitten se ultrakapula TÄYSILLÄ sisuksiin ja tadaa, sieltä paljastui TYYPPI! Sillä oli valtava pää ja myös kaksi kättä <3 Sydän sykki ja kädet heilu! Sen paremmin ei sykkeestä puhuttu, mutta jopa minä näin sen nyt. WAU!

Lääkäri alkoi mittailemaan sikiötä ja totesi ivalliseen sävyyn, että kyllä sulla on nyt mennyt laskut sekaisin lasketun ajan kanssa, tämä sikiö on jo viikolla 13+6. Naurahdin ja sanoin, että herra on hyvä ja mittaa nyt uudestaan kuitenkin. Eiköhän se mahdollista ole juu, mutta aika harva tulee raskaaksi kuukautisten aikaan. Varsinkin jos suhteessa ei harrasteta seksiä kuukautisten aikana... Tohtori oli hetken hiljaa ja totesi, että nojuu, 11+6 tämä nyt näyttää. Omien laskujen mukaan sunnuntaina oli 11+5, mutta päivä sinne, toinen tänne. Ei mitään väliä, kunhan ipana on kunnossa. Totesin ääneen siinä, että niin kaikki on siis kunnossa? Asiakaspalvelun ammattilainen kehtasi vastata, että no ei sitä nyt voi sanoa että kaikki, mutta tältä osin. No niin no, arvatkaapa vaan jäinkö miettimään asiaa ja näin seuraavana yönä taas unta lapsesta, jolla oli nt-ultrassa turvotus saman verran kuin pituus... ja toisessa unessa vilahti lapsi, jolla oli pää ehkä 4 kertaa isompi kuin loppuvartalo...

Että sellasta. Verta tulee edelleen pyyhittäessä ja se mietityttää, mutta yritän olla stressaamatta. Yritin laskea surkean epäsäännöllistä kiertoani. Se voi osua tähän aikaan tai olla osumatta. Yritän uskoa, että osuu ja nämä ovat vain niukat valekuukautiset.

Onneksi ultraan on enää 2 yötä. Ehkä sen kestää.

Terkkuja viikoilta 12+0 <3

Is there anybody out there?

Viikkoja tänään 11+3. Aika kuluu kuin siivillä ja toisaalta taas matelee.

NT-ultra kolkuttaa ensi viikon torstaissa. Olen sitä ultraa odottanut kovasti, mutta viime päivät olen sitten taas alkanut pelkäämään koko tapahtumaa. Alusta asti olen tiedostanut, että NT tarkoittaa niskaturvotusta, joka taas kertoo aika paljon asioita. Ehkä se alun huuma koko asiaan peitti reaaliteetit alleen? Nyt jännittää ihan pirusti koko touhu eikä tekisi mieli mennä rönkittäväksi ollenkaan.

Vaikka olenkin onnellinen tästä lähes oireettomasta raskaudesta niin silti pelkään, että joudun kohtaamaan pelkkää paskaa ultrassa. Jos ei siellä olekkaan ketään? Jos varhaisultran tehnyt lääkäri näkikin harhoja eikä mitään sydämen sykettä olekkaan ollut? Mitä jos siellä puhaltaa tuulimuna? Mitä jos niskaturvotus on enemmän kuin sikiön pituus? MITÄ MÄ SITTEN TEEN?

Äitiys on ollut meikäläisen elämän suurin haave teinivuosista asti. Olen ollut valmis monesti antamaan oikean käteni äitiydestä. Kavereiden lisääntyminen ympärillä on joka ainut kerta ollut kova pala ja mielessä on käynyt, tyhmäkin, ajatus, että miksen minä? Koska on mun vuoro? Ruudun taakse silti tiedoksi se asian toinenkin puoli; jokaisesta syntyneestä lapsesta olen ollut vilpittömän onnellinen ja olen edelleen! Lapset ovat Luoja suuria lahjoja ja vaikka niistä välillä oliskin kateellinen, niin silti vilpittömyys voittaa <3

Jännittää siis toisin sanoen aivan helvetisti. Onhan tuossa läheisiä joille voisi asiasta sanoa ja on tuo mamma-foorumikin käytössä, mutta kun ei se vaan tuu suusta ulos, muuta kuin tällä tavalla tekstinä. Edes sentään näin. Isäntä on täysillä mukana jutussa kyllä, mutta hänen patenttivastauksensa asiaan on, että älä huolehdi, kyllä se siitä. Ja sitten asia on keskusteltu. Että yritä siinä sitten hakea jotain tukea. Tai tukeehan se, mutta joskus haluaisi saada vastaukseksi muutakin kuin nuo viisi sanaa. Ja tällä en hauku enkä syyllistä ketään, joskus sitä vaan kaipaa jotain normaalista poikkeavaa.

Onneksi iloisiakin asioita mahtuu päivitykseen. Pankki myönsi asianosaisille lainat ja myyjä hyväksyi meidän tarjouksen rivitalosta! JIPII! Ensi maanantaina kosteuskartoitus ja perjantaina sitten kai kauppakirjat, koska hallintaoikeus siirtyy 1.9. Me saadaan alkaa rakentaa OMAA pesää <3 Huikeeta.

Long time no see...

Sepäs venahti koko kirjoittaminen taas. Syytän tätä vatsassa pyörivää toukkaa ja sen tuomia oloja. Oikeastaan koko heinäkuun makasin sängyssä (luojalle kiitos kesälomasta!!!!) ja olin väsynyt. Eikä oloa toki helpottanut se, että kaikki etoi puhtaasta vedestä rasvaiseen grillimakkaraan. Mehujäät olivat yhdessä vaiheessa suurta herkkua nektariinien kanssa ja samalla ainoat mitkä laskivat kurkusta alas. Jälleen kerran silti kiitos jollekin, oksentanut en ole vielä kertaakaan... Mutta vielä tässä toki ehtii.

Nyt mennään viikoilla 9+2. Ekassa neuvolassa ehdittiin käymään maanantaina 29.7. Ihan ok käynti, ei aiheuttanut mitään suuria tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Ehkä se toki vähän konkretisoi tilannetta, mutta siinäpä se. Neukun täti oli ihan kiva ja leppoisa, joskin snadisti tosikko. Eniten häiritsi se, että isäntää "syyllistettiin" puhumattomuudesta. Ihan niin kuin vähäpuheinen ei voisi olla asiasta ihan yhtä innoissaan (ehkä jopa enemmänkin) kuin tällainen hölösuu... Luulisi neukunkin tajuavan sen, että äidille tämä odotus konkretisoituu ihan hiukan enemmän kuin isälle. Tämän neukku sanoi ääneen, mutta ei tainnut omia sanojaan edes sisäistää... No, mutta plussan puolelle jäätiin käynnin puitteissa kyllä, vaikka verikoetta täti ei saanutkaan otettua.

Eikä mennyt kuin muutama hassu päivä neukun jälkeen, kun laatikkoon pläjähti ensimmäinen ultra-aika! Verikokeeseen 16.8. ja ultraan 29.8. JIPII!!! Varhaisultrassahan minä kävin jo viikolla 6 sen rusehtavan vuodon vuoksi. Tätäkin neukku jaksoi ihmetellä, että miksi niin aikaisilla viikoilla... No miksiköhän? Äärettömän paniikin takia tietenkin. Mutta tämä eka "varsinainen" ultra osuu viikoille 12+2 eli siellähän voi näkyä vaikka mitä jo, jännittävää!

Tänään vietin viimeistä päivää töissä. Menin töihin viime marraskuussa kuuden viikon sopimuksella ja lähdin nyt, 9kk myöhemmin. Työ, työyhteisö ja koko setti oli maailman parasta! Aina on edellisissä työsuhteissaan laskenut päiviä koska työt loppuu. Nyt haluaisi  laskea päiviä paluuseen. Varsinaisesta paluusta ei mitään varmaa ole, mutta eihän sitä koskaan tiedä, haettu on ainakin ;)

Miten lämmittikään mieltä, kun työkaveri ihan extempore tuli halaamaan ja sanoi, että älä lähde, jää tänne. Mää niin haluan sut työparikseni. Kaikinpuolinhan mun jääminen tän ihmisen työpariksi olis TODELLA hyvä juttu kaikkien osapuolten kannalta, mutta odotellaan. Haku umpeutuu 16.8., joten ei kauaa tarvitse jännittää enää.

Ja mitä tulee näihin hormoonimyrskyihin niin niin... Itkin eilen kun hain esimiehelle läksiäislahjaa. Itkin aamulla kun ajoin töihin. Itkin päivällä kun tyhjensin työpuhelintani. Itkin, kun sain läksiäislahjani. Itkin, kun luin korttia. Itkin, kun halasin jokaista työtoveriani. Itkin, kun kirjoitin työsuhteen loppumisesta face-päivitystä. Niin ja joo, itken tässä taas.

Itkeminen on sinänsä ihan ok ja puhdistavaa, mutta kun nyt itku tulee silloin kun siltä tuntuu, ei silloin kun annan sille luvan. Holtitonta, mutta onneksi voi aina syyttää vallitsevaa tilannetta...

Mitäpä vielä. No, hermot menee tämän tästä ja tiuskin varsinkin miehelle tyhmistäkin asioista. Asunnon hakeminen tuottaa hirveää stressiä vaikkei vielä kiire olekaan. Mammaloman raha-asiat saavat verenpaineen nousemaan nyt jo. Ensi viikon ajattelin omistaa itselleni ja tehdä kaikkea kivaa ja ladata akkuja ennen koulun alkamista. En stressaa enkä välitä, oon vaan lungisti ja onnellinen.

Kiitti ja kuitti.

Tunnistaako sen jo ennen kuin tietää?

Meikäläisen kierto on ollut aina säännöllisen epäsäännöllinen. Päivä sinne, toinen tänne, joskus enemmänkin. Menkat ovat aina alkaneet kuin salama kirkkaalta taivaalta, joten rättiä on saanut pitää jo muutamia päiviä ennen alkamisajankohtaa, varmuuden vuoksi.

Katselin kalenteriani kesäkuun loppupuolella ja totesin, että jaahas, tiistaina 2.7. pitäisi taas hilloviikkojen alkaa. Perjantaina 28.6. kävin normaaleilla aamutoimillani vessassa ja huomasin, että paperiin tarttui jotakin ruskean sekaista tuhrua. Suunpielet kääntyivät alaspäin ja totesin itselleni ääneen, että ehkä ensi kierrosta sitten. Ei kun rättiä kohdilleen ja asioita hoitamaan kylille. Meikäläisen vatsa on aina mennyt sekaisin menkkojen alkaessa ja mainittuna perjantaina istuessani lounaalla olin aivan varma, että joudun poistumaan ruokapöydästä, kun vatsa alkaa heittää kuperkeikkaa. Vaan näin ei käynytkään...

Vielä lauantainakaan ei lisää tuhrua saati kunnon vuotoa ilmestynyt, ei rättiin eikä paperiin. Vatsa ikäänkuin juili silti, tuntui kuin se menisi sekaisin, mutta toisaalta taas tuntui erilaiselta. (Kuulostanpas taas päättämättömältä :) ) Sunnuntaina päätin kesäteatterireissun "kunniaksi" hieman tuulettaa alakertaa ja jätin rätin pois. Koko esityksen ajan olin varma, että tästä kun nousen niin minusta jää vain punainen läikkä penkkiin. No, ainut minne läikkä jäi oli paidan selkämys ja sekin läikkä oli pelkkää hikeä suorasta auringonpaisteesta.

Maanantai 1.7. jatkui samaan malliin, juilii, ei juili, on olevinaan isompi hätä ja taas ei olekkaan olevinaan. Jotenkin kun tätä jälkeenpäin ajattelee, niin tiesin jo lauantaina kuinka tässä kokonaisuudessaan käy. Tiistaina 2.7. piti h-hetken koittaa, vaan ei koittanut.

Keskiviikkona 3.7. päätin, että haen raskaustestin. Ajelin ainakin 10 kertaa apteekin ohi ennen kuin "uskaltauduin" sisälle. Siinä silti mitään uskaltautumista sinäänsä ollut, ennenkin testejä sieltä on haettu. Tiesin missä ne ovat, joten saatoin tehdä heti täsmäiskun oikealle hyllylle, ilman, että kukaan tulee kyselemään voiko auttaa. Ison kaupungin iso apteekki, ei paniikkia. Silti testin hakeminen jännitti.

Valitsin Predictorin testin aiempien apteekkigooglauksieni jälkeen. Mukaan vielä Rennietä ja Panadolia, toista närästykseen ja toista menkkakipuihin, jos ne sieltä vielä alkaisivatkin. Kassan kautta kotiin. Jännitti pirusti.

Luin ohjeet ja totesin, että helppo homma. Kaivoin hommaan mukaan jonkun ikivanhan pakastepurkin, jotta pissan osumisen tarkkuus tulisi maksimoitua :D Testipää pissaan, suoja paikalleen ja testi nököttämään ammeen reunalle. Viisi minuuttia piti odottaa. Hailakka viiva. Niinkuin taisin aiemmin jo kirjoitella niin ajattelin sen olevan viivan paikka testissä. Odotin vielä tovin. Kyllä se sieltä tummeni. Ei paljoa, mutta vähän.

Siinä se sitten oli.
Minä olen raskaana.
Minusta tulee äiti.
Äiti.
<3