ei ainakaan ole poutasää.
Ensinnäkin, vettä sataa kuin esterin perseestä (rekkamiestäällätaasmoi!)
Ei juuri tällä hetkellä, mutta esimerkiksi jouluaattona sitä tuli. Paljon. Vettä. Ei lunta.
Eipä ole talvesta tietoakaan. Paitsi joskus öisin, kun tiet on niin liukkaita, että ei meinaa auto hallinnassa pysyä. Miksi ajan öisin? Sitä en tiedä. Hullu mikä hullu.
Pari viikkoa edellisestä neuvolasta. Oli oikein neuvolalääkäri. Se täti nyt ei ihmeitä tehnyt (eikä kyllä tarvinnutkaan silti), kaikki oli suht normaalisti. Pissassa protskuplussa ja sisätutkimuksen tehtyään lekuri totesi kättään katsellessaan, että juu, aika paljon tätä valkovuotoa. Minä siihen, että juu, aika paljon, ihan naapurinkin tarpeisiin. Muuten mentiin suht normaaleilla käyrillä. Hemppa alle sata edelleen.
Aina höösätään siitä, että raskauden aikainen ongelma on ummetus. OLISIKIN! Se on aivan se ja sama mitä meikäläinen laittaa tai on laittamatta suustaan sisään, niin pelkkiä varpusia lentää. Joku kyseli mammaryhmässä, että laittaako rautalisä vatsani sekaisin? Ei laita, se vaan vaihtaa mun varpusparven väriä... Jos kotivaaka pitää paikkansa, niin paino on tippunut viime neukusta tähän päivään ja jos vaaka tosiaan on oikeassa, niin syy on täysin tämä mun ruuansulatus. Eli sitten mäkkisafkalla, kaurapuurolla tai niiden yhdistelmällä niin varpusia varpusia... Ei laisinkaan huvittavaa, koska tilanne alkaa muistuttaa tautia nimeltä ripuli. Se tulee kun on tullakseen eikä kysele aikaa eikä paikkaa...
Saankohan koskaan kirjoitettua tänne mitään positiivista? Mahtaa olla köyhä elämä.
No, onnellisuutta on se, että osaan jo erottaa sen, koska tyyppi punkeaa takapuoltaan rinnan alta ulos :D ennen kaikki potkut tuntuivat samalta, mutta nyt sen osaa jo erottaa. Tai ainakin kuvittelee osaavansa. Siis sillä perusteella, että tyyppi oli viime neukussakin jo raivotarjonnassa kuuppa alaspäin.
Huomenna on monella tapaa erikoinen päivä.
Vuoden viimeinen päivä. Aamulla neuvola. Viikkoja tasan 30+0!!!!!!!!!!!!
Jotenkin ei vaan pysty käsittämään, vieläkään. Ehkä sitten maaliskuussa? :)
Entinen appiukko nukkui pois viime yönä. Enpä olis uskonut, että ottaa näin koville.
Eipä oikein tiedä mihin suuntaisi ajatuksensa.
Harmittaa ja mietityttää.
Onneksi silti kliseisesti tiedän, että hän on nyt paremmassa paikassa eikä varmasti tunne enää kipua.
Koskaan ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän.
Yht’äkkiä huomaa se päättyikin tähän.
Kun sammui sydän läheisen.
On aika surun hiljaisen.
<3
When 2 comes 3
maanantai 30. joulukuuta 2013
tiistai 17. joulukuuta 2013
Vieläki hiukan jäljellä...
Tattadaddadadaaaaa, viikkoja 28+0!
 |
| Tuorein otos 27+5 <3 |
Viime viikolla sekosin kai ensimmäisen kerran ja väitin, että tänään tiistaina viikkoja täyttyy 27.
Kymmenen viikon päästä ei varmaan kiinnosta hiukkaakaan silti, kunhan pääsisi synnyttämään :D
 | |
| Tuleva iskä teki ensimmäisen omatoimihankinnan! <3 |
Tasaisesti on sujunut, sanottakoon. Olo on kuin sotanorsulla tai ryhävalaalla, koska sohvaltakin nouseminen tuottaa tuskaa ja puuskutusta ja mies kysyy, että voiko auttaa. Mitäpä siihen vastaat? No rääkäset tietysti, että ei saatana tartte auttaa. Kyllähän sieltä ylös pääsee, kun nousun suunnittelee, mutta syytä olis ehkä opetella ottamaan apua myös vastaan. Jos ei sohvalta nousemisessa niin jossain muussa! Mutta minkäs teet kun tällainen jääräpää olet? Jep.
 |
| Lienenkö tätä vertailua vielä julkaissutkaan... 17.9. ja 5.12. :) |
En liiemmin luota kotivaakaani, mutta se väitti eilen, että kiloja olisi tullut tähän mennessä 12 ja sadan kilon raja painossa olisi nyt ylitetty. Tuskin se kaukana on, mutta kauhistuttaa silti. Toisaalta, suuri osa kiloista jää laitokselle, ainakin niin ne väittävät. Enpä taida ressata, elämä antaa sen mitä se antaa, olkoon ne sitten liikakiloja tai ei.
 |
| Enpä voinut vastustaa tätä 3e:n tarjousta, kun se sopi tulevaan vaariin kuin nenä päähän :) |
Huomenna olisi vuorossa ensimmäinen neuvolalääkäri. Täytyy myöntää, että pelottaa. Ei lääkäri sinäänsä, mutta kun sitä kehittelee päässään kaikenlaista vaivaa ja juttua ja sitten on varma, että omistaa ne kaikki ja seuraukset ovat kauheat.
Tilannehan on se, että Taiston liikkeet on vähentyneet radikaalisti. Tiedostan sen, että sikiöillä on aikoja, kun ne eivät niin ahkerasti potki ja sätki. Se vaan pelästyttää, kun toinen on ollut suht aktiivinen ja sitten ei olekaan. Ja olenko soittanut minnekään asiasta? No en. Samalla kun olen paniikissa niin olen vähätellyt asiaani ja ajatellut, että varmasti on jollain suurempiakin ongelmia. Ja kun toinen ei siis ole lopettanut potkimista niin olen yrittänyt rauhoitella itseäni, että eiköhän tää tästä.
 |
| Lintuperspektiivistä se on valtava. Ja arpinen :D |
Toinen asia mikä mietityttää, on nämä eritehommat. Valkovuoto mulla on ollut alusta asti ihan valtaisaa. Tiedän miltä valkovuoto näyttää, se on valkoista mönjää! :D Mutta kun tasaiseen tahtiin joka päivä ovat nuo aluspöksyt olleet enemmänkin märät kuin valkovuotoiset niin vähän mietityttää... Jostain kehittelin päähäni ajatuksen tihkuvasta lapsivedestä. Mammaryhmässä jo kyselin mielipiteitä, että miltä lapsivesi haisee. Sperma, shampanja, makea ja mitä muita sieltä tuli. Nojuu, sellaistahan se on. Unissani jo näin kuinka Taisto potkii viimeisillä voimillaan apua, että etkö typerä akka tajua, että uimavesi pääsi loppumaan...
Eritteistä jatkaakseni, niin erilaiset klompit mietityttävät myös. Valkoiset limaklompit olen vielä "sulattanut" mutta kun klompit ovat alkaneet vihertää niin varmuus limatulpan irtoamisesta tai muusta yhtä on nostanut päätään ja tullut uniin. KRAAK! Pissassa on koko raskauden ollut haalea plussa ja neukun mukaan syytä huoleen ei ole, kun valkovuoto on niin runsasta.
Yritä tässä nyt nauttia sitten. Onneks se lääkäri on huomenna, vaikka tosissaan pelottaakin koko setti.
 |
| Huikean hieno synttärikakku! |
Viime vloppuna oltiin synttäreillä ja maailman rakkain kummisetä kaappasi kainaloonsa pimeällä metsätiellä ja tokaisi, että vaikka tämä maailman suurin klisee onkin, niin raskaus sopii Anni sulle! Sä näytät todella kauniilta! Voin kertoa, että itku tuli. On se niin paras!!!
 | |||
| Vertailun vuoksi... Sama mekko, eri viikot! 10 ja 27 :) <3 |
tiistai 3. joulukuuta 2013
Jos nyt vertaa,
niin onhan se vatsa hiukan kasvanut tuossa 9vkon aikana <3
Kulma ehkä on hiukan eri, mutta kuitennii :)
Neuvola, osa 4?
Tadaa, tänään viikkoja 26+0! Jälleen voisi todeta ajan nopeasti kulumisesta jotain...
Neuvola oli suht lyhyt ja ytimekäs ja hyvä silti niin.
Pissassa edelleen haalea plussa, niin kuin on ollut alusta asti. Ei aiheuta toimenpiteitä, toiset vaan vuotaa enemmän kuin toiset. Kiusallinen ja ärsyttävä vaiva, mutta aika pieni kuitenkin verrattuna moniin kauhutarinoihin.
Painoa on kokonaisuudessaan tullut vajaa 10kg ja terkan mielestä se on jopa tällaiselle isokokoiselle ihmiselle ihan ok. Sf-mitta pompsahti kuukaudessa 3cm, ollen nyt siis 27cm kaikkineen. Käyrät tasoittuivat viime kerrasta hurjasti.
Mutta se penteleen hemppa kiusaa edelleen. Eipä ollut enää kuin 100. Silläkin uhalla, että vatsa on ruikulilla, niin pakko aloittaa sitä rautakuuria enemmän kuin todenteolla taas. Fundeerasin, josko Obsidan + maitohapot saisivat arvot paremmiksi ja vatsan pysymään edes hiukan kunnossa. Yrittänyttä ei laiteta.
Pulssi oli hieman alhainen, syytettiin orastavaa flunssaa, samoin kuin hieman nousseista paineista. Paineet ovat kyllä olleet koko ajan normaalit, mutta pientä noususuhdannetta on ollut havaittavissa. Neukku vielä lähtiessä painotti, että älä sitten joulua ainakaan stressaa. Totesin, että en vietä joulua kaapissa, joten niitä en ainakaan siivoa ja ruokaakaan en laita vaan syön koko joulun muualla ja kotona vain suklaata :D
Johonkin rokotetutkimukseenkin päädyin osallistumaan. Rokotetutkimus johtaa sinäänsä harhaan, että tässä ei rokoteta ketään. Meikäläinen käy raskauden aikana kerran verikokeissa, synnärillä napanuorasta otetaan yksi näyte ja ipanasta sitten 2vkon-2vuoden ikäisenä yksi näyte. Tällä tavoin tutkijat seuloo, no jotain ja kehittää rokotusta johonkin virukseen? Olisko voinut olla rs-virus? Pääni on niin hatara ettei pysty muistamaan tarkkaan ja jalat ei jaksa raahautua kassille hakemaan esitettä :D Porkkana tässä hommassa on se, että tutkiva taho tarjoaa parin vuoden ilmaiset lääkärikäynnit heillä, koskien lähinnä kai näitä hengitystieinfektioita.
Olo on kaikkinensa vähän tukala, mutta siedettävä. Töihin palasin eilen ja sen huomasi väsymyksessä illalla kyllä. Onneksi on osa-aikatyö ettei tarvi joka päivä siellä rampata :D
Illalla perhevalmennus osa II, nimeltään lastenhoitotunti! Saa nähdä mitä tuleman pitää. Eniten kiinnostaa kuitenkin kirkkoherran vierailu ja kasteesta kuuleminen. Avoimin mielin kaikkineen.
Neuvola oli suht lyhyt ja ytimekäs ja hyvä silti niin.
Pissassa edelleen haalea plussa, niin kuin on ollut alusta asti. Ei aiheuta toimenpiteitä, toiset vaan vuotaa enemmän kuin toiset. Kiusallinen ja ärsyttävä vaiva, mutta aika pieni kuitenkin verrattuna moniin kauhutarinoihin.
Painoa on kokonaisuudessaan tullut vajaa 10kg ja terkan mielestä se on jopa tällaiselle isokokoiselle ihmiselle ihan ok. Sf-mitta pompsahti kuukaudessa 3cm, ollen nyt siis 27cm kaikkineen. Käyrät tasoittuivat viime kerrasta hurjasti.
Mutta se penteleen hemppa kiusaa edelleen. Eipä ollut enää kuin 100. Silläkin uhalla, että vatsa on ruikulilla, niin pakko aloittaa sitä rautakuuria enemmän kuin todenteolla taas. Fundeerasin, josko Obsidan + maitohapot saisivat arvot paremmiksi ja vatsan pysymään edes hiukan kunnossa. Yrittänyttä ei laiteta.
Pulssi oli hieman alhainen, syytettiin orastavaa flunssaa, samoin kuin hieman nousseista paineista. Paineet ovat kyllä olleet koko ajan normaalit, mutta pientä noususuhdannetta on ollut havaittavissa. Neukku vielä lähtiessä painotti, että älä sitten joulua ainakaan stressaa. Totesin, että en vietä joulua kaapissa, joten niitä en ainakaan siivoa ja ruokaakaan en laita vaan syön koko joulun muualla ja kotona vain suklaata :D
Johonkin rokotetutkimukseenkin päädyin osallistumaan. Rokotetutkimus johtaa sinäänsä harhaan, että tässä ei rokoteta ketään. Meikäläinen käy raskauden aikana kerran verikokeissa, synnärillä napanuorasta otetaan yksi näyte ja ipanasta sitten 2vkon-2vuoden ikäisenä yksi näyte. Tällä tavoin tutkijat seuloo, no jotain ja kehittää rokotusta johonkin virukseen? Olisko voinut olla rs-virus? Pääni on niin hatara ettei pysty muistamaan tarkkaan ja jalat ei jaksa raahautua kassille hakemaan esitettä :D Porkkana tässä hommassa on se, että tutkiva taho tarjoaa parin vuoden ilmaiset lääkärikäynnit heillä, koskien lähinnä kai näitä hengitystieinfektioita.
Olo on kaikkinensa vähän tukala, mutta siedettävä. Töihin palasin eilen ja sen huomasi väsymyksessä illalla kyllä. Onneksi on osa-aikatyö ettei tarvi joka päivä siellä rampata :D
Illalla perhevalmennus osa II, nimeltään lastenhoitotunti! Saa nähdä mitä tuleman pitää. Eniten kiinnostaa kuitenkin kirkkoherran vierailu ja kasteesta kuuleminen. Avoimin mielin kaikkineen.
 |
| Möhömaha isse! |
 |
| Missä on mun tissit? *** Salaa haaveilen, että Taiston ristiäisissä joko kuunnellaan tämä tai saan sinne jonkun tätä laulamaan <3 Egotrippi - Mestaripiirros |
lauantai 30. marraskuuta 2013
Perhevalmennus
Niinpä, valmennus tässä kai päällimmäisenä on mielessä. Neukku järjestää oman kahden kerran perhevalmennuksen ja eka kerta on takana. En pitänyt käynnistäni. En. Väittävät kärkkääksi.
En kiellä sitä, etteikö tuollainen valmennus olisi hyvä juttu niille, jotka sellaista tarvitsevat. Mutta kun tällä haavaa olen omalta kohdaltani sitä mieltä, että tuhlasin 2h hyvää telkkari/parisuhde/ulkoilu/syömis/tms. -aikaa istumalla neuvolassa ja katsomalla VHS (!!!!!!!) -nauhurista synnytysvideota, jossa synnytys oli toinen, nopea ja kaikki meni hyvin. Miksi oi miksi ihmisille maalataan pilvilinnoja asiasta? Jep, ei siellä nyt tarvitse näyttää mitään maailman kauheintakaan synnytystä, mutta joku balanssi olisi hyvä löytää. Varsinkin kun katselijoita on ensikertalaisia.
Kalvosulkeiset. Hei KALVOSULKEISET!!! Mulle tekniikka on iso osa elämää ja mä arvostan nykyajan vehkeitä ja vempeleitä. Totaalinen turhautuminen kalvoihin, joiden väristä jo näki, että ne on ehkä -80 -luvulta.
Mehu ja pippari oli ihan kiva lisä.
Jälkimmäinen osio koostui parisuhteen ja vanhemmuuden roolikartoista. KRAAK! Tämä oli nyt se kohta, kun tunsin jotain nykyisestä koulutuksesta ja työhistoriasta menneen perille ja kaaliin asti. Olisin itse vetänyt moisen karttojen tulkitsemisen miljoona kertaa paremmin kuin sen nyt tehnyt ihminen. Mitä analysointia on paperista lukeminen? Kuka avautuu mahdollisesti kipeistäkin asioista isossa porukassa, jossa kaikki ovat vieraita toisilleen? Hei haloo! Jälleen taas ihan pätevä ajatus, toteutus vaan ontuu.
Ei oo näemmä taas mikään tällä mammalla hyvin.
Asia mikä myös ärsyttää, on se, että ihmisen raskaus nostetaan jotenkin keskiöön, ehkä vähän turhankin suurella volyymilla. Kyllä, arvostan sitä, että mun raskaus huomioidaan (ei tarvi nostaa, rehkiä jne.), mutta rajansa kaikella. Kun jokainen asia esitetään niin, että aloitetaan sanoilla "sitten kun Annina on jakautunut...", "siksi koska Annina on raskaana..." tai vaikkapa "sun on helppo eläytyä synnyttäjän rooliin...", niin palaa noi hihat entistä nopeampaa. Raskaus on saanut meikäläisen, kuten aiemminkin jo mainittu, niin äärettömän äkkipikaiseksi ja tällaisissa tilanteissa se korostuu edelleen ja myös kertautuu.
Mutta silti,
edelleen olen suunnattoman onnellinen, vaikka olo on fyysisesti tosi kurja.
Mahtavuutta on zumbat ja jumpat vatsassa, myös ne potkut, jotka on kohdistettu suoraan virtsarakkoon <3
Nillityspostaukseen ei ollut edes uusia kuvia tarjolla :D
En kiellä sitä, etteikö tuollainen valmennus olisi hyvä juttu niille, jotka sellaista tarvitsevat. Mutta kun tällä haavaa olen omalta kohdaltani sitä mieltä, että tuhlasin 2h hyvää telkkari/parisuhde/ulkoilu/syömis/tms. -aikaa istumalla neuvolassa ja katsomalla VHS (!!!!!!!) -nauhurista synnytysvideota, jossa synnytys oli toinen, nopea ja kaikki meni hyvin. Miksi oi miksi ihmisille maalataan pilvilinnoja asiasta? Jep, ei siellä nyt tarvitse näyttää mitään maailman kauheintakaan synnytystä, mutta joku balanssi olisi hyvä löytää. Varsinkin kun katselijoita on ensikertalaisia.
Kalvosulkeiset. Hei KALVOSULKEISET!!! Mulle tekniikka on iso osa elämää ja mä arvostan nykyajan vehkeitä ja vempeleitä. Totaalinen turhautuminen kalvoihin, joiden väristä jo näki, että ne on ehkä -80 -luvulta.
Mehu ja pippari oli ihan kiva lisä.
Jälkimmäinen osio koostui parisuhteen ja vanhemmuuden roolikartoista. KRAAK! Tämä oli nyt se kohta, kun tunsin jotain nykyisestä koulutuksesta ja työhistoriasta menneen perille ja kaaliin asti. Olisin itse vetänyt moisen karttojen tulkitsemisen miljoona kertaa paremmin kuin sen nyt tehnyt ihminen. Mitä analysointia on paperista lukeminen? Kuka avautuu mahdollisesti kipeistäkin asioista isossa porukassa, jossa kaikki ovat vieraita toisilleen? Hei haloo! Jälleen taas ihan pätevä ajatus, toteutus vaan ontuu.
Ei oo näemmä taas mikään tällä mammalla hyvin.
Asia mikä myös ärsyttää, on se, että ihmisen raskaus nostetaan jotenkin keskiöön, ehkä vähän turhankin suurella volyymilla. Kyllä, arvostan sitä, että mun raskaus huomioidaan (ei tarvi nostaa, rehkiä jne.), mutta rajansa kaikella. Kun jokainen asia esitetään niin, että aloitetaan sanoilla "sitten kun Annina on jakautunut...", "siksi koska Annina on raskaana..." tai vaikkapa "sun on helppo eläytyä synnyttäjän rooliin...", niin palaa noi hihat entistä nopeampaa. Raskaus on saanut meikäläisen, kuten aiemminkin jo mainittu, niin äärettömän äkkipikaiseksi ja tällaisissa tilanteissa se korostuu edelleen ja myös kertautuu.
Mutta silti,
edelleen olen suunnattoman onnellinen, vaikka olo on fyysisesti tosi kurja.
Mahtavuutta on zumbat ja jumpat vatsassa, myös ne potkut, jotka on kohdistettu suoraan virtsarakkoon <3
Nillityspostaukseen ei ollut edes uusia kuvia tarjolla :D
keskiviikko 20. marraskuuta 2013
Väsymystä, vaattehia, viitearvoja ja varusteita!
24+1. HUI!
Väsymys on ihan törkeä! Johtuu varmasti pyhästä kolminaisuudesta, eli pimeydestä, alhaisesta hempasta ja saamattomuudesta. Mulle nuo lisäraudat ei vaan ota oikeen mitkään sopiakseen, kaikki laittaa vatsan sekaisin, sitten ne tulee lopetettua ja tadaa, arvot ei nouse.
Viime yönäkin nukuin muutamalla heräämisellä +9h. Söin aamupalaa ja huumailin ja painelin aamupäivän unille +2h. Ja taas väsyttää. Ehkä pitäis silti ottaa ilo irti siinä mielessä, että nyt on aikaa levätä. Vaan kun ei oikein osaa. Koko ajan pitäisi olla jotain tekemistä ja puuhaa. Ehkä sen levon ymmärtää sitten, kun kamelin selkä katkeaa. Tiedä häntä.
MUTTA, sainpa soitettua tänään sokerirasituksen tulokset. Maanantaina pöhkein puoliunessa labraan eikä se koko setti ollut edes kovin paha rasti. Niin pitkälti kaikki raskauteen liittyvä on täysin ihmiskohtaista, joten ikäviä kokemuksia omaavien ei pitäis lietsoa pelkoa. Eikä meikäläisen kaltaisten antaa turhan ruusuista kuvaa. Mutta kuitenkin, hyvin meni ja tuloksetkin olivat hyvät, jee!
Paaston viitearvo on 5.3, oma arvo oli 5.0
Ekan tunnin viitearvo on 10, oma arvo oli 8.5
Toisen tunnin viitarvo on 8.6, oma arvo oli 7.5
Eli kirkkaasti alle seurantarajojen. Tietysti terkan piti johonkin puuttua, joten "kyllä tuo paastoarvo voisi olla vähän pienempi. Sitä voisi mittailla joskus..." Niin varmaan. Ihan heti en ainakaan ala siihen rumbaan, ehkä joskus myöhemmin sitten. Pitääkö niillä aina olla jotain naputtamista jostain?
Eilen meille kotiutui tällainen <3
Taiston ekan autoiluverme! Kaukalo on hurjan kaunis ja pieni. Jäin miettimään, että miten kukaan ikinä voi tuohon mahtua. Niin ja sitten tietysti itkin :D
Tekemisen ja ärsytyksen puutteessa tempasin itseni tänään HenkkaMaukalle ja kotiutin ekat äitiysvaatteet! Pari masutuubia, yhden paidan ja farkut. Kyseisen lafkan farkut ei IKINÄ ole sopineet mulle normaalitilassa ja nyt ne sujahtivat äitiysmallistosta päälle kuin vettä vaan. Perse (rekkamies täällä moi!) ei kyllä näyttänyt niissä kovin hyvältä, mutta menköön. Eivätpä ainakaan paina niin kuin kaikki muut housut nykyään.
Väsymyksestä huolimatta, hyvin menee. Isäntäkin tunsi viime sunnuntaina (?) pätkän potkun vatsan päältä.
Se oli huikeeta se! :)
Väsymys on ihan törkeä! Johtuu varmasti pyhästä kolminaisuudesta, eli pimeydestä, alhaisesta hempasta ja saamattomuudesta. Mulle nuo lisäraudat ei vaan ota oikeen mitkään sopiakseen, kaikki laittaa vatsan sekaisin, sitten ne tulee lopetettua ja tadaa, arvot ei nouse.
Viime yönäkin nukuin muutamalla heräämisellä +9h. Söin aamupalaa ja huumailin ja painelin aamupäivän unille +2h. Ja taas väsyttää. Ehkä pitäis silti ottaa ilo irti siinä mielessä, että nyt on aikaa levätä. Vaan kun ei oikein osaa. Koko ajan pitäisi olla jotain tekemistä ja puuhaa. Ehkä sen levon ymmärtää sitten, kun kamelin selkä katkeaa. Tiedä häntä.
MUTTA, sainpa soitettua tänään sokerirasituksen tulokset. Maanantaina pöhkein puoliunessa labraan eikä se koko setti ollut edes kovin paha rasti. Niin pitkälti kaikki raskauteen liittyvä on täysin ihmiskohtaista, joten ikäviä kokemuksia omaavien ei pitäis lietsoa pelkoa. Eikä meikäläisen kaltaisten antaa turhan ruusuista kuvaa. Mutta kuitenkin, hyvin meni ja tuloksetkin olivat hyvät, jee!
Paaston viitearvo on 5.3, oma arvo oli 5.0
Ekan tunnin viitearvo on 10, oma arvo oli 8.5
Toisen tunnin viitarvo on 8.6, oma arvo oli 7.5
Eli kirkkaasti alle seurantarajojen. Tietysti terkan piti johonkin puuttua, joten "kyllä tuo paastoarvo voisi olla vähän pienempi. Sitä voisi mittailla joskus..." Niin varmaan. Ihan heti en ainakaan ala siihen rumbaan, ehkä joskus myöhemmin sitten. Pitääkö niillä aina olla jotain naputtamista jostain?
Eilen meille kotiutui tällainen <3
Taiston ekan autoiluverme! Kaukalo on hurjan kaunis ja pieni. Jäin miettimään, että miten kukaan ikinä voi tuohon mahtua. Niin ja sitten tietysti itkin :D
Tekemisen ja ärsytyksen puutteessa tempasin itseni tänään HenkkaMaukalle ja kotiutin ekat äitiysvaatteet! Pari masutuubia, yhden paidan ja farkut. Kyseisen lafkan farkut ei IKINÄ ole sopineet mulle normaalitilassa ja nyt ne sujahtivat äitiysmallistosta päälle kuin vettä vaan. Perse (rekkamies täällä moi!) ei kyllä näyttänyt niissä kovin hyvältä, mutta menköön. Eivätpä ainakaan paina niin kuin kaikki muut housut nykyään.
Väsymyksestä huolimatta, hyvin menee. Isäntäkin tunsi viime sunnuntaina (?) pätkän potkun vatsan päältä.
Se oli huikeeta se! :)
 | |
| Möhömaha 24+0 <3 |
torstai 14. marraskuuta 2013
Himoja ja harmitusta...
ja kaikkea siltä väliltä.
Tässähän tämä nyt sitten menee. Etenee ja niin päin pois. Vatsa tulee mukana ja kasvaa, vaikkei aina tahtoiskaan. Kyllä mä olostani ja tilastani nautin, sitä en kiellä, mutta välillä ottaa niin paljon päähän. Kaikki.
Sohvalta nouseminen on ihan tuskaa. Yritä siinä punnertaa itses ylös, kun tuntuu, että joku on tunkenut kakkosnelosen alapäästä sisään (rekkamies puskee esiin taas, pahoitteluni...). Vatsa kiristää, kylkeen sattuu, ponnistaminen tuntuu kököltä eikä ähistelemättä voi tehdä mitään.
Vaatteet kiristää. Kyllä, pidän kaikkia raskausvatsoja kauniina, vaan oma tuntuu lähinnä mätisäkiltä. YLLÄRI! Huppareissa olo tuntuu lähinnä valaalta. Vatsan peittävät, kireät trikoopaidat on parhaimpia, koska silloin kukaan ei voi erehtyä lihavuuden ja raskauden välillä. En edes minä :D
Luojan kiitos tissien kasvu on sentään tasaantunut. Näissä megalolloissa on ihan tarpeeksi jo kantamista. Mitä lainkaan on synnytyksen jälkeen... Great.
En voi sanoa tunteneeni itseäni kauniiksi kovinkaan usein, siis elämässä yleensä. Itsetuntoni ei siis ole koskaan ollut huipussaan ulkonäön suhteen. Eikä tää raskaus kyllä auta asiaa yhtään. Okei, isänpäivänä päälle vedetty makkarankuori ja vatsan esittely sukulaisille oli kohtalaisen kiva kokemus, koska nyt on esitellä jotain muutakin kuin läskiä. Mutta muuten... En koe olevani ollenkaan haluttava. Tämä yhdistettynä vähentyneeseen seksin harrastamiseen saa olon kyllä varsin ahdistuneeksi.
Mitä tulee himoihin, niin voisin vaikka elää herkuilla. Ei ole sellaista sokeri tai rasvamäärää, joka saisi meikäläisen voimaan pahoin! Ja täsäs onkin ongelman ydin. KurkkuPorkkanaPaprika-överit olisivat ehkä ihan okei, mutta kun nykyinen syöminen keskittyy aina vaan roskaruokaan. Ehkä ensi maanantain sokerirasitus saa tämänkin valaan tajuamaan, että nyt toppia ja stoppia. Herkutella saa, mutta täytyykö sen olla jokapäiväistä? Niinpä, ei tarvitse.
Minä, joka olen aina inhonnut suolakurkkuja ja nypin ne edelleen ketjuhamppareista veke, niin himoilin joku yö juomassa käydessäni isännän herkku-mitälie-suolakurkkuja jääkaapista... Jännää! Jätin kyllä ottamatta, mutta mieliteko oli suuren suuri :)
Mitäpä vielä.
Kovasti sitä haluaisi kaikkea tehdä ja touhuta, mutta kun ei jaksa. Ensin tulee vastaan fyysisen jaksaminen ja sen jälkeen se henkinen kantti. Ei viitsi, pysty, kykene eikä halua... Vähän sellaista masennusta ilmassa, vaikka mieli tästä raskaudesta onkin edelleen hyvin positiivinen. Kamalinkin päivä pelastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun mies silittelee vatsaa <3
Ehkä se innostuu silittelystä ja koskettelusta vielä enemmän nyt, kun pyysin häntä eilen painamaan vatsaa tietystä kohtaa. Mies siihen totesi, että täällähän on jotain kovaa. Minä siihen sitten kertomaan, että juu, se on sun tulevan lapsen pää :) Että josko tämä tilanne antoi hänelle vapauden ja rohkaisun vatsakosketuksille :)
Kaikilta muilta ihmisiltä olen vatsan koskettelun kieltänyt, yhtä naapuria meinasin jo huitaistakin, kun varoittamatta tuli lähelle kätensä kanssa. Miten muka raskausvatsa on jotenkin julkista omaisuutta kaikille? Ei kai kukaan kenenkään läskejäkään mene taputtelemaan... eihän?
Olkoon tähän loppuun hieman kehno vertailukuva.
Vasen on otettu isänpäivänä 2013 eli viime sunnuntaina. Oikean puoleinen taas heinäkuun lopussa, kun raskaus oli ihan alkutekijöissään. Liikakiloja on siis ollut alusta asti, mutta kyllä siinä muutoksen huomaa <3
Tässähän tämä nyt sitten menee. Etenee ja niin päin pois. Vatsa tulee mukana ja kasvaa, vaikkei aina tahtoiskaan. Kyllä mä olostani ja tilastani nautin, sitä en kiellä, mutta välillä ottaa niin paljon päähän. Kaikki.
Sohvalta nouseminen on ihan tuskaa. Yritä siinä punnertaa itses ylös, kun tuntuu, että joku on tunkenut kakkosnelosen alapäästä sisään (rekkamies puskee esiin taas, pahoitteluni...). Vatsa kiristää, kylkeen sattuu, ponnistaminen tuntuu kököltä eikä ähistelemättä voi tehdä mitään.
Vaatteet kiristää. Kyllä, pidän kaikkia raskausvatsoja kauniina, vaan oma tuntuu lähinnä mätisäkiltä. YLLÄRI! Huppareissa olo tuntuu lähinnä valaalta. Vatsan peittävät, kireät trikoopaidat on parhaimpia, koska silloin kukaan ei voi erehtyä lihavuuden ja raskauden välillä. En edes minä :D
Luojan kiitos tissien kasvu on sentään tasaantunut. Näissä megalolloissa on ihan tarpeeksi jo kantamista. Mitä lainkaan on synnytyksen jälkeen... Great.
En voi sanoa tunteneeni itseäni kauniiksi kovinkaan usein, siis elämässä yleensä. Itsetuntoni ei siis ole koskaan ollut huipussaan ulkonäön suhteen. Eikä tää raskaus kyllä auta asiaa yhtään. Okei, isänpäivänä päälle vedetty makkarankuori ja vatsan esittely sukulaisille oli kohtalaisen kiva kokemus, koska nyt on esitellä jotain muutakin kuin läskiä. Mutta muuten... En koe olevani ollenkaan haluttava. Tämä yhdistettynä vähentyneeseen seksin harrastamiseen saa olon kyllä varsin ahdistuneeksi.
Mitä tulee himoihin, niin voisin vaikka elää herkuilla. Ei ole sellaista sokeri tai rasvamäärää, joka saisi meikäläisen voimaan pahoin! Ja täsäs onkin ongelman ydin. KurkkuPorkkanaPaprika-överit olisivat ehkä ihan okei, mutta kun nykyinen syöminen keskittyy aina vaan roskaruokaan. Ehkä ensi maanantain sokerirasitus saa tämänkin valaan tajuamaan, että nyt toppia ja stoppia. Herkutella saa, mutta täytyykö sen olla jokapäiväistä? Niinpä, ei tarvitse.
Minä, joka olen aina inhonnut suolakurkkuja ja nypin ne edelleen ketjuhamppareista veke, niin himoilin joku yö juomassa käydessäni isännän herkku-mitälie-suolakurkkuja jääkaapista... Jännää! Jätin kyllä ottamatta, mutta mieliteko oli suuren suuri :)
Mitäpä vielä.
Kovasti sitä haluaisi kaikkea tehdä ja touhuta, mutta kun ei jaksa. Ensin tulee vastaan fyysisen jaksaminen ja sen jälkeen se henkinen kantti. Ei viitsi, pysty, kykene eikä halua... Vähän sellaista masennusta ilmassa, vaikka mieli tästä raskaudesta onkin edelleen hyvin positiivinen. Kamalinkin päivä pelastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun mies silittelee vatsaa <3
Ehkä se innostuu silittelystä ja koskettelusta vielä enemmän nyt, kun pyysin häntä eilen painamaan vatsaa tietystä kohtaa. Mies siihen totesi, että täällähän on jotain kovaa. Minä siihen sitten kertomaan, että juu, se on sun tulevan lapsen pää :) Että josko tämä tilanne antoi hänelle vapauden ja rohkaisun vatsakosketuksille :)
Kaikilta muilta ihmisiltä olen vatsan koskettelun kieltänyt, yhtä naapuria meinasin jo huitaistakin, kun varoittamatta tuli lähelle kätensä kanssa. Miten muka raskausvatsa on jotenkin julkista omaisuutta kaikille? Ei kai kukaan kenenkään läskejäkään mene taputtelemaan... eihän?
Olkoon tähän loppuun hieman kehno vertailukuva.
Vasen on otettu isänpäivänä 2013 eli viime sunnuntaina. Oikean puoleinen taas heinäkuun lopussa, kun raskaus oli ihan alkutekijöissään. Liikakiloja on siis ollut alusta asti, mutta kyllä siinä muutoksen huomaa <3
tiistai 5. marraskuuta 2013
Neuvola, osa III
Johan päästiin testaamaan uus neuvola ja neuvolatätikin. Kuulopuheista huolimatta täti oli ihan mukava ja asiallinen ja jopa välillä ymmärsi mun tyhmän huumorin. Ehkä pitäis meikäläisenkin alkaa miettiä mitä missäkin puhuu... Neukku totesi tietoja katsellessa, että sinähän olet terve nuori nainen, johon minä totesin, että juu kerran vuoteen sairastan flunssan ja se on sitten yleensä siinä, korvien väli onkin sitten eri asia... Ei menny niinku Strömsössä, täytyi neuvolatädin ilmeen vuoksi todeta, että juu, tämä oli sitten vitsi!
Pissassa oli kai joku pieni proteiinipiikki (?), joka tosin johtuu vain tästä mun massiivisesta valkovuodosta. Toki, en minä kyllä osaa eritellä, että onko mussa joku vikana sillä saralla. Mutta kun testit ei tulehdusta näytä, niin ei kai sitten...
Eka SF-mittakin otettiin ja se oli 23. Ei kerro mulle yhtään mitään, mutta käyrien mukaan menee vähän yli, mutta se johtuu vatsapeitteistä eli toisin sanoen varmastikin siitä, että vararavintoa on olemassa liikaakin. Painon kokonaisnousu ekan neuvolan jälkeen oli nyt 5,9kg. Meni sekin kai jossain suht yläilmoissa, muttei niin paljoa, että olis tullut sanomista sen enempää. Tiedostan sen, että nyt se paino vissiin lähteekin nousuun, mutta koen tuonkin nousun olevan suht maltillinen vielä. Sen siitä saa, jos herkkumittaria ei aivoissaan omista ja kaikki menee mikä tulee eteen... Ehkä syytä olis hieman kiinnittää huomiota silleen aikuisten oikeesti tuohon ruokavalioon. Oikeesti.
Ja se hemoglobiini! Ei ihme, että väsyttää kun lukema on enää 102!!!! Eipä ollut siis raskausvitamiineista paljonkaan hyötyä sillä saralla. Nyt täytyy aloittaa tiukka rautakuuri. Heti.
Verenpaine normaali, samoin sekä äidin että lapsen syke. Taistonkin sydänäänet kaikui varsin vahvana dopplerista ja väitti terkkari tuntevansa Taiston pään, kun se mun vatsaa muljaili. Jotenkin tuntui ehkä vähän inhottavalta, kun toinen käänsi ja väänsi vatsaa. Ei siis fyysisesti vaan henkisellä tasolla. Oon päivä päivältä tietoisempi vatsastani enkä sulata yhtään sitä, että joku vieras koskee siihen. Mieheltä sitä kosketusta taas sitten oikeen kaipaa. Hän onneksi on asiassa "kunnostautunut" ja silittelee oikeastaan joka päivä <3
Sokerirasitukseen varattiin aika vihdoin. Se kai ajoittuukin joidenkin taulukoiden mukaan joillekin tietyille viikoille ja neukku varasi sen päivää ennen kuin se tietty viikko alkaa! Tädillä oli katastrfoi lähellä :D En nyt voi sanoa innolla odottavani tapahtumaa, mutta suurella mielenkiinnolla kuitenkin. Se paastoaminen vähän mietityttää, kun tuo juomisen tarve on melkoinen ympäri vuorokauden kuitenkin. Mutta ei auta, 12h ilman vettä ja leipää. Onneksi sentään aika on jo seitsemältä aamulla eikä keskellä päivää.
Kirjallinen todistus raskaudesta on myös nyt olemassa. Ilmeisesti sillä voi hakea kaikki Kelan tarjoamat etuudet nyt sitten. Tähänkään asiaan en ole liiemmin perehtynyt. Ensinnä täytyy selvittää se, että kun se äiippäloma alkaa 30 arkipäivää ennen laskettua aikaa niin saako sinä aikana tienata tai voiko aloitusta vaihtoehtoisesti siirtää myöhemmäksi... Kaikenlaista on, saattaa olla, että vaatii persoonakohtaisen käynnin valtion laitokseen.
Pissassa oli kai joku pieni proteiinipiikki (?), joka tosin johtuu vain tästä mun massiivisesta valkovuodosta. Toki, en minä kyllä osaa eritellä, että onko mussa joku vikana sillä saralla. Mutta kun testit ei tulehdusta näytä, niin ei kai sitten...
Eka SF-mittakin otettiin ja se oli 23. Ei kerro mulle yhtään mitään, mutta käyrien mukaan menee vähän yli, mutta se johtuu vatsapeitteistä eli toisin sanoen varmastikin siitä, että vararavintoa on olemassa liikaakin. Painon kokonaisnousu ekan neuvolan jälkeen oli nyt 5,9kg. Meni sekin kai jossain suht yläilmoissa, muttei niin paljoa, että olis tullut sanomista sen enempää. Tiedostan sen, että nyt se paino vissiin lähteekin nousuun, mutta koen tuonkin nousun olevan suht maltillinen vielä. Sen siitä saa, jos herkkumittaria ei aivoissaan omista ja kaikki menee mikä tulee eteen... Ehkä syytä olis hieman kiinnittää huomiota silleen aikuisten oikeesti tuohon ruokavalioon. Oikeesti.
Ja se hemoglobiini! Ei ihme, että väsyttää kun lukema on enää 102!!!! Eipä ollut siis raskausvitamiineista paljonkaan hyötyä sillä saralla. Nyt täytyy aloittaa tiukka rautakuuri. Heti.
Verenpaine normaali, samoin sekä äidin että lapsen syke. Taistonkin sydänäänet kaikui varsin vahvana dopplerista ja väitti terkkari tuntevansa Taiston pään, kun se mun vatsaa muljaili. Jotenkin tuntui ehkä vähän inhottavalta, kun toinen käänsi ja väänsi vatsaa. Ei siis fyysisesti vaan henkisellä tasolla. Oon päivä päivältä tietoisempi vatsastani enkä sulata yhtään sitä, että joku vieras koskee siihen. Mieheltä sitä kosketusta taas sitten oikeen kaipaa. Hän onneksi on asiassa "kunnostautunut" ja silittelee oikeastaan joka päivä <3
Sokerirasitukseen varattiin aika vihdoin. Se kai ajoittuukin joidenkin taulukoiden mukaan joillekin tietyille viikoille ja neukku varasi sen päivää ennen kuin se tietty viikko alkaa! Tädillä oli katastrfoi lähellä :D En nyt voi sanoa innolla odottavani tapahtumaa, mutta suurella mielenkiinnolla kuitenkin. Se paastoaminen vähän mietityttää, kun tuo juomisen tarve on melkoinen ympäri vuorokauden kuitenkin. Mutta ei auta, 12h ilman vettä ja leipää. Onneksi sentään aika on jo seitsemältä aamulla eikä keskellä päivää.
Kirjallinen todistus raskaudesta on myös nyt olemassa. Ilmeisesti sillä voi hakea kaikki Kelan tarjoamat etuudet nyt sitten. Tähänkään asiaan en ole liiemmin perehtynyt. Ensinnä täytyy selvittää se, että kun se äiippäloma alkaa 30 arkipäivää ennen laskettua aikaa niin saako sinä aikana tienata tai voiko aloitusta vaihtoehtoisesti siirtää myöhemmäksi... Kaikenlaista on, saattaa olla, että vaatii persoonakohtaisen käynnin valtion laitokseen.
perjantai 1. marraskuuta 2013
Ärsyttää.
Mua ärsyttää nyt se, että raskaudesta tehdään joku sairaus tai rajoite.
Tuntuu ihan helvetin ahdistavalta, epäoikeudenmukaiselta ja moraalittomalta, että sua ei kutsuta kekkereihin, koska oot raskaana etkä voi juoda!!!
Missä järki? Henkilökohtaisesti en ilman raskauttakaan montaa siideriä missään kekkereissä nauti. Mielummin olen limulinjalla, ajan itse kotiin ja nautin siitä, että pääsen omaan sänkyyni nukkumaan. En ole mikään bilehile ollut koskaan eikä musta sellaista tule enää, toivon ainakin. Mutta, että raskaus on se syy, ettet sä kelpaa vieraaksi? Voi hyvää päivää.
Mä vielä tän ymmärtäisin puolitutulta, mutta että lähipiiristä?
Toinen ärsytyksen aihe on hössötys. Kun Taiston sukupuoli selvisi, niin siitähän se sitten alkoi. Tai paremminkin jatkui potenssiin sata. MÄ EN JAKSA! Mä en halua hössöttää enkä ottaa osaa muiden hössötykseen. Hössöttäköön keskenään ihan niin paljon kuin tykkäävät, mua ei just nyt kiinnosta millään tavalla tai tasolla. Eikä mua tarvi kiinnostaa! Eiköhän senkin aika sieltä joskus tule, kun on tullakseen. Eikä tätäkään voi ääneen sanoa, koska sitten oot taas paska omaan napaan tuijottaja, jolle ei mikään kelpaa. Kyllä mulle kelpaa, ainakin rauhallisuus.
Kiva kiitti ja moi. Ei just nyt muuta.
Tuntuu ihan helvetin ahdistavalta, epäoikeudenmukaiselta ja moraalittomalta, että sua ei kutsuta kekkereihin, koska oot raskaana etkä voi juoda!!!
Missä järki? Henkilökohtaisesti en ilman raskauttakaan montaa siideriä missään kekkereissä nauti. Mielummin olen limulinjalla, ajan itse kotiin ja nautin siitä, että pääsen omaan sänkyyni nukkumaan. En ole mikään bilehile ollut koskaan eikä musta sellaista tule enää, toivon ainakin. Mutta, että raskaus on se syy, ettet sä kelpaa vieraaksi? Voi hyvää päivää.
Mä vielä tän ymmärtäisin puolitutulta, mutta että lähipiiristä?
Toinen ärsytyksen aihe on hössötys. Kun Taiston sukupuoli selvisi, niin siitähän se sitten alkoi. Tai paremminkin jatkui potenssiin sata. MÄ EN JAKSA! Mä en halua hössöttää enkä ottaa osaa muiden hössötykseen. Hössöttäköön keskenään ihan niin paljon kuin tykkäävät, mua ei just nyt kiinnosta millään tavalla tai tasolla. Eikä mua tarvi kiinnostaa! Eiköhän senkin aika sieltä joskus tule, kun on tullakseen. Eikä tätäkään voi ääneen sanoa, koska sitten oot taas paska omaan napaan tuijottaja, jolle ei mikään kelpaa. Kyllä mulle kelpaa, ainakin rauhallisuus.
Kiva kiitti ja moi. Ei just nyt muuta.
tiistai 29. lokakuuta 2013
Lienee sanomattakin selvää, että raskaus ratkaisee ongelmia tutkittaessa vastuuntuntoisten yhteistyökumppaneiden aatteellisia intressejä.
Tasan 21+0! Laskennallisesti siis enää 19 viikkoa jäljellä. HUH!
Eilen oli rakenneultra. Jännitin sunnuntaina asiaa tosi paljon, ehkä vielä vähän eilen töissäkin, mutta kun laahustin polia kohti, niin totesin, että se tulee mikä annetaan ja kaikki otetaan vastaan. Tässä vaiheessa paljon ei voi enää muuttaa kuitenkaan.
Mies ei päässyt töiltään mukaan, joten kukas muukaan siellä vieressä istui kuin oma äiti :) olin varma, että se alkaa parkumaan, mutta ei onneks. Plus sain itsekin pidettyä itseni kasassa.
Ultra oli ihanan pitkä, ainakin 45min! Pituus johtui myös siitä, että Taisto myllersi mahassa itsensä aina sellaiseen asentoon ettei saatu otettua tarpeellisia mittoja. Sydämen lokerikkoja haettiin vaikka kuinka ja kauan ja erilaisissa asennoissa. Onneksi lopulta ne sieltä löytyivät ja normaalit olivat.
Jätkällä oli hirmuinen vauhti käsiensä ja jalkojensa kanssa! Etuseinämässä oleva istukka "estää" potkujen tuntemisen, mutta selkeästi siellä kaikenlaista tapahtuu kyllä
Ja miten selkeää kuvaa se vekotin näytti! Sormet pystyttiin laskemaan ja selkärangastakin näkyi varmaan joka ainut nikama! Ihan huikeeta! Minä en mitään mittoja oikeastaan ymmärtänyt, mutta sen tiedän, että Taisto on 433g painava ja toisen jalkapohjan pituus on 3,69cm. Kaikki oli normaalisti, sydänäänet hyvät ja mitä muuta siellä nyt sitten tarkasteltiinkaan...
Ja kyllä, Taisto on nyt Taisto, ilman hipsuja. Jätkä leväytti haaransa auki ja kätilö totesi, että jos sukupuolen haluaa tietää niin tästä sen näkee. Selkeät kivekset ja pippeli siellä heilui <3 Moneen kertaan kätilö painotti sitä, että ultrasta ei koskaan saa 100% varmaa vastausta, mutta tuskin kannattaa ainakaan pinkkiä röyhelömekkoa ostamaan mennä... :)
Minä oon alusta asti tiennyt, että poika sieltä tulee. Se on ollut vaan sellainen olo. Miehen sukuun ei tyttöjä edes synny, että sitäkin kautta olo on vahvistunut asian tiimoilta. Ja nyt se on varmaa. Tai niin varmaa kuin se nyt voi olla.
En edes ala jauhamaan sitä hössötyksen määrää, joka anoppilan suunnasta tuli tämän sukupuoliuutisen jälkeen. Eikä oma äitini jäänyt kovinkaan paljon jälkeen... Jollain tapaa oon ehkä vähän väsynyt ihmisten hössöttämiseen. Tai no, sanat ehkä ja vähän on aika lieviä. Suunnittelemattomuudesta huolimatta lapsi on toivottu ja tuottanut iloa alusta asti. Hän on unelmieni täyttymys. Mutta kun se hössötys vaatteista ja sängyistä ja leluista ja ties mistä krääsästä ja kilkkeestä. Olen onnellinen, että kaikki isovanhemmat haluaa olla mukana lapsen elämässä jo ennen sen syntymää, mutta rajansa kaikella. Minen jaksa hössöttää enkä jaksa sitä, että joku muu hössöttää vieressä, täysillä. Kyllä innostunut saa olla tietysti, sitä en keneltäkään kiellä. Mutta sanoppa tämä ääneen niin olet maailman paskin ihminen, mikään ei kelpaa jne. Oravanpyörä.
Joka tapauksessa, Taistolla kaikki hyvin, se on pääasia <3
<3
Eilen oli rakenneultra. Jännitin sunnuntaina asiaa tosi paljon, ehkä vielä vähän eilen töissäkin, mutta kun laahustin polia kohti, niin totesin, että se tulee mikä annetaan ja kaikki otetaan vastaan. Tässä vaiheessa paljon ei voi enää muuttaa kuitenkaan.
Mies ei päässyt töiltään mukaan, joten kukas muukaan siellä vieressä istui kuin oma äiti :) olin varma, että se alkaa parkumaan, mutta ei onneks. Plus sain itsekin pidettyä itseni kasassa.
Ultra oli ihanan pitkä, ainakin 45min! Pituus johtui myös siitä, että Taisto myllersi mahassa itsensä aina sellaiseen asentoon ettei saatu otettua tarpeellisia mittoja. Sydämen lokerikkoja haettiin vaikka kuinka ja kauan ja erilaisissa asennoissa. Onneksi lopulta ne sieltä löytyivät ja normaalit olivat.
Jätkällä oli hirmuinen vauhti käsiensä ja jalkojensa kanssa! Etuseinämässä oleva istukka "estää" potkujen tuntemisen, mutta selkeästi siellä kaikenlaista tapahtuu kyllä
Ja miten selkeää kuvaa se vekotin näytti! Sormet pystyttiin laskemaan ja selkärangastakin näkyi varmaan joka ainut nikama! Ihan huikeeta! Minä en mitään mittoja oikeastaan ymmärtänyt, mutta sen tiedän, että Taisto on 433g painava ja toisen jalkapohjan pituus on 3,69cm. Kaikki oli normaalisti, sydänäänet hyvät ja mitä muuta siellä nyt sitten tarkasteltiinkaan...
Ja kyllä, Taisto on nyt Taisto, ilman hipsuja. Jätkä leväytti haaransa auki ja kätilö totesi, että jos sukupuolen haluaa tietää niin tästä sen näkee. Selkeät kivekset ja pippeli siellä heilui <3 Moneen kertaan kätilö painotti sitä, että ultrasta ei koskaan saa 100% varmaa vastausta, mutta tuskin kannattaa ainakaan pinkkiä röyhelömekkoa ostamaan mennä... :)
Minä oon alusta asti tiennyt, että poika sieltä tulee. Se on ollut vaan sellainen olo. Miehen sukuun ei tyttöjä edes synny, että sitäkin kautta olo on vahvistunut asian tiimoilta. Ja nyt se on varmaa. Tai niin varmaa kuin se nyt voi olla.
En edes ala jauhamaan sitä hössötyksen määrää, joka anoppilan suunnasta tuli tämän sukupuoliuutisen jälkeen. Eikä oma äitini jäänyt kovinkaan paljon jälkeen... Jollain tapaa oon ehkä vähän väsynyt ihmisten hössöttämiseen. Tai no, sanat ehkä ja vähän on aika lieviä. Suunnittelemattomuudesta huolimatta lapsi on toivottu ja tuottanut iloa alusta asti. Hän on unelmieni täyttymys. Mutta kun se hössötys vaatteista ja sängyistä ja leluista ja ties mistä krääsästä ja kilkkeestä. Olen onnellinen, että kaikki isovanhemmat haluaa olla mukana lapsen elämässä jo ennen sen syntymää, mutta rajansa kaikella. Minen jaksa hössöttää enkä jaksa sitä, että joku muu hössöttää vieressä, täysillä. Kyllä innostunut saa olla tietysti, sitä en keneltäkään kiellä. Mutta sanoppa tämä ääneen niin olet maailman paskin ihminen, mikään ei kelpaa jne. Oravanpyörä.
Joka tapauksessa, Taistolla kaikki hyvin, se on pääasia <3
 | ||
| Tässä sivuprofiili ja hurmaava nöpönenä <3 |
 | ||
| "Mutsi kysyi luuleksä olevas James Bond? Sanoin en mä tiiä, mut jotain samaa meis on <3 |
<3
perjantai 25. lokakuuta 2013
Puolivälin väsymys
Tattadaadadaa! Raskausviikkoja tänään 20+3, ollaan siis kirkkaasti yli puolenvälin, hihhei! Voihan tuo salamanteri toki odotuttaa itseään loppupäästä parikin viikkoa, mutta laskennallisesti ollaan lähempänä loppua kuin alkua.
Tuntuu tosi oudolta. Vasta oli se huhtikuinen yö, kun tätä raskausasiaa käytiin läpi. Vasta oli se heinäkuinen helleilta, kun sain isännälle sanottua, että se on menoa nyt. Vasta oli se päivä, kun isovanhemmille kerrottiin. Kaikki oli juuri äsken ihan alussa. Vaan ei ole enää. Ihan hurjaa. Ei tässä oikein meinaa perässä edes pysyä.
Viime neuvolassa hemoglobiini keikkui lukemissa 111. Auttamatta liian vähän meikäläiselle. Raskausvitskua naamaan, mutta ei se mitään auta. Väsyttää aivan tajuttomasti, koko ajan ja aina ja joka paikassa. Asiaan ei yhtään auta se, että isäntä kuorsaa todella paljon ja se häiritsee mun unta. Joo, onhan meillä sohva, jonne voin miehen aina ajaa, mutta kun se ei ratkaise sitä itse ongelmaa. Minä en halua tässä vaiheessa suhteen olevan sellaista, että nukutaan eri huoneissa. Toki se helpottaa kummasti, mutta ei ratkaise mitään. Ihanasti isäntä on kyllä muistuttanut, että hän pärjää vähemmilläkin unilla, kun mun on saatava nukuttua ns. kahden edestä. Mutta kyllä kamelilta (vai onko se aasilta?) joskus selkä katkeaa tuollaisessakin touhussa.
Kuorsauskeskustelua on käyty pitkään ja eniten vituttaa (terveisin rekkamies-Annis) se, että esimerkiksi anoppilassa asiaa ei vaan oteta todesta. Ei se tietysti olekaan heidän päänsärkynsä mitenkään, mutta kun avaudut asiasta niin naamallesi saat neuvon sohvalla nukkumisesta ja pelkkää naurua. Helvetin hienoa, jos muualla ei kärsitä asiasta, mutta vois vaikka joskus ottaa todesta kun asioista niiden oikeilla nimillä puhutaan. Vaikkei tapana yleensä ole, niin nyt kyllä haetaan myös eräänlaisia säälipisteitä. Tai ei pisteitä niinkään eikä sääliä, mutta myötätuntoa. Meikäläinen katkeaa tähän systeemiin kohta. Josko sen isännän joskus saisi lääkäriin asti. Tiedä silti onko niistäkään neuvoista mitään apua.
Valivalivali.
Välillä saa valittaa, mutta kun aina ei jaksais sitäkään.
***
Tässä vielä pari kuvaa harvinaisen epäsiististä eteisestä.
Ei tolla puhelimella kyllä kovin kehuttavia kuvia itsenäisesti itsestään saa.
Varsinkaan kun peili katkeaa just väärässä kohdassa.
Tuntuu tosi oudolta. Vasta oli se huhtikuinen yö, kun tätä raskausasiaa käytiin läpi. Vasta oli se heinäkuinen helleilta, kun sain isännälle sanottua, että se on menoa nyt. Vasta oli se päivä, kun isovanhemmille kerrottiin. Kaikki oli juuri äsken ihan alussa. Vaan ei ole enää. Ihan hurjaa. Ei tässä oikein meinaa perässä edes pysyä.
Viime neuvolassa hemoglobiini keikkui lukemissa 111. Auttamatta liian vähän meikäläiselle. Raskausvitskua naamaan, mutta ei se mitään auta. Väsyttää aivan tajuttomasti, koko ajan ja aina ja joka paikassa. Asiaan ei yhtään auta se, että isäntä kuorsaa todella paljon ja se häiritsee mun unta. Joo, onhan meillä sohva, jonne voin miehen aina ajaa, mutta kun se ei ratkaise sitä itse ongelmaa. Minä en halua tässä vaiheessa suhteen olevan sellaista, että nukutaan eri huoneissa. Toki se helpottaa kummasti, mutta ei ratkaise mitään. Ihanasti isäntä on kyllä muistuttanut, että hän pärjää vähemmilläkin unilla, kun mun on saatava nukuttua ns. kahden edestä. Mutta kyllä kamelilta (vai onko se aasilta?) joskus selkä katkeaa tuollaisessakin touhussa.
Kuorsauskeskustelua on käyty pitkään ja eniten vituttaa (terveisin rekkamies-Annis) se, että esimerkiksi anoppilassa asiaa ei vaan oteta todesta. Ei se tietysti olekaan heidän päänsärkynsä mitenkään, mutta kun avaudut asiasta niin naamallesi saat neuvon sohvalla nukkumisesta ja pelkkää naurua. Helvetin hienoa, jos muualla ei kärsitä asiasta, mutta vois vaikka joskus ottaa todesta kun asioista niiden oikeilla nimillä puhutaan. Vaikkei tapana yleensä ole, niin nyt kyllä haetaan myös eräänlaisia säälipisteitä. Tai ei pisteitä niinkään eikä sääliä, mutta myötätuntoa. Meikäläinen katkeaa tähän systeemiin kohta. Josko sen isännän joskus saisi lääkäriin asti. Tiedä silti onko niistäkään neuvoista mitään apua.
Valivalivali.
Välillä saa valittaa, mutta kun aina ei jaksais sitäkään.
***
Tässä vielä pari kuvaa harvinaisen epäsiististä eteisestä.
Ei tolla puhelimella kyllä kovin kehuttavia kuvia itsenäisesti itsestään saa.
Varsinkaan kun peili katkeaa just väärässä kohdassa.
lauantai 19. lokakuuta 2013
Äitiysjooga ja muuta sellasta...
Ensikosketus äitiysjoogaan on nyt koettu! Paikalla oli 8 muuta odottavaa naista, kaikkea 17 ja 37 raskausviikon väliltä. Oli pientä vatsaa, oli isoa vatsaa. Ainut mikä häiritsi, oli meikin suuri määrä joogassa :D pienet on ihmisen "ongelmat" taas.
Kaiken kaikkiaan rauhoittava kokemus. Jos olisin suonut itseni nukahtaa, niin sen olisin nanosekunnissa tehnyt. Kertonee siis raukeuden tasosta. Ihan kaikkeen ei pystynyt, tosin enpä olisi pystynyt edes ilman raskauttakaan.
Nyt jään odottamaan mitä kääntely ja vääntely tuo tullessaan. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin illalla selkä on taas niin solmussa ettei tosikaan. Selässä on joku vika, joka ei oikeastaan kiinnosta yhtäkään lääkäriä, koska selän kuvaaminen on niin kallista. Ja kun silmällä ei näe ja käsillä koskemalla ei löydy mitään niin antaa olla. Eilisen illan juuri kiemurtelin sohvalla selkäsärkyni kanssa ja toivoin, että edes pyörtyisin kipuun niin stressitaso laskisi. Se joka kehittää lihasrelaksantin raskaanaolevalle niin ansaitsee jokaisen Nobelin palkinnon, eritoten sen rauhanpalkinnon. Nimimerkillä paskat Panadolista...
Kyllä, olen katkera ja pelkään mitä loppuraskaus tuo tullessaan selän kanssa.
Rakenneultraan on rapiat 1,5 viikkoa. Silloin ollaan jo yli puolenvälin. Lähempänä loppua kuin alkua.
Täysin käsittämätöntä.
Facebookin mammaryhmästä on ollut iloa ja tukea paljon, mutta nyt sen lukeminen lähinnä pelottaa ja ahdistaa. Rakenneultrat kolkuttavat kaikkien ovella aika tasaisesti. Hienoja uutisia sieltä on sadellut ja niistä olen vilpittömästi onnellinen, kyllä, ihan tuntemattomienkin puolesta. Oma ultra vaan ahdistaa, ahdistaa todella paljon. Np-ultrassa nähtiin kyllä, että salamanterilla oli kaikki raajat mukana ja muutenkin kaikki hyvin joo, mutta eihän sitä sen enempää tarkasteltu. Rakenne on aina rakenne ja tarkempi setti. Mielessä velloo kaikki typerät ajatukset huulihalkiosta sydänvikoihin. Tai eihän ne nyt sinänsä typeriä ajatuksia ole, mutta typerää on ressata asiaa etukäteen. Niin olen toitottanut, että tuli mitä tuli niin kaikki otetaan vastaan. Ja paskat. Kyllä niin repis ihmisen hajalle, jos jokin olisi poikkeavaa. Ei, minähän en lastani hylkää vaikka sillä olisi kaikkia raajoja kolme, mutta kyllähän se hajottaisi. Paljon ja pitkäksi aikaa.
Olen tiedostanut myös sen, että pieni reikä sydämessä saattaa korjautua itsekseen jo ennen synnytystä. Silti kuulen korvissani ja näen silmissäni sen, kun eräs lähipiirin ihminen kuulee mahdollisesta poikkeavuudesta. Anniksen syy, sato tai paisto. Eikä hän edes saa sanottua sitä suoraan mulle vaan huutelee asiaa kaikille muille ja kehittää omia teorioitaan asiasta. Mahdollinen poikkeavuushan on siis täysin hypoteettinen tilanne tässä kohtaa, mutta kaikkea kun miettii niin silloin miettii. Ja saa itsensä muuten kuulostamaan ihan jakomielitautiselta. Taas!
Ahdistaa myös se, että ainuttakaan liikettä en ole rekisteröinyt. Meikäläisellä on silti niin paljon vararavintoa ja istukka ihan edessä, että ei se kaiketi ole edes ihme ettei niitä vielä tunnu. Ja kyllä, tiedostan senkin, että ensiodottaja monesti tuntee liikkeet suhteellisen myöhään. Mutta kun on tällainen mullekaikkihetinyt -tyyppi niin minkäs teet... Kun nyt purnaan asiasta tällä tavalla niin saletisti kohta alkaa sellainen disco vatsassa, että ei se edes lopu ennen kuin tyyppi tulee ulos :D
Kaikesta purnauksesta huolimatta oon silti edelleen ihan hurjan onnellinen. Tulevaisuus pelottaa tosi paljon, mutta ehkä hyvällä tavalla? Tiedän tai ainakin uskon selviäväni annetusta tehtävästä, jopa ihan yksin. Isäntä ei siis ole, kaiketi, mihinkään lähdössä, mutta alusta asti olen alitajuisesti psyykannut itseni siihenkin, että yksin tästä hommasta tulee ihan yhtä hyvä setti. Isäntä on asiasta ihan yhtä innoissaan kuin minäkin, että ei tässä hätää ole, mutta pessimisti varautuu aina pahimpaan. Tässäkin kohtaa. Onnea tämä silti on, suurta onnea.
Päätin alkaa hössöttämään vasta joulun alennusmyyntien aikaan. Vaan kuinka kävikään...
No näin:
Kaiken kaikkiaan rauhoittava kokemus. Jos olisin suonut itseni nukahtaa, niin sen olisin nanosekunnissa tehnyt. Kertonee siis raukeuden tasosta. Ihan kaikkeen ei pystynyt, tosin enpä olisi pystynyt edes ilman raskauttakaan.
Nyt jään odottamaan mitä kääntely ja vääntely tuo tullessaan. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa niin illalla selkä on taas niin solmussa ettei tosikaan. Selässä on joku vika, joka ei oikeastaan kiinnosta yhtäkään lääkäriä, koska selän kuvaaminen on niin kallista. Ja kun silmällä ei näe ja käsillä koskemalla ei löydy mitään niin antaa olla. Eilisen illan juuri kiemurtelin sohvalla selkäsärkyni kanssa ja toivoin, että edes pyörtyisin kipuun niin stressitaso laskisi. Se joka kehittää lihasrelaksantin raskaanaolevalle niin ansaitsee jokaisen Nobelin palkinnon, eritoten sen rauhanpalkinnon. Nimimerkillä paskat Panadolista...
Kyllä, olen katkera ja pelkään mitä loppuraskaus tuo tullessaan selän kanssa.
Rakenneultraan on rapiat 1,5 viikkoa. Silloin ollaan jo yli puolenvälin. Lähempänä loppua kuin alkua.
Täysin käsittämätöntä.
Facebookin mammaryhmästä on ollut iloa ja tukea paljon, mutta nyt sen lukeminen lähinnä pelottaa ja ahdistaa. Rakenneultrat kolkuttavat kaikkien ovella aika tasaisesti. Hienoja uutisia sieltä on sadellut ja niistä olen vilpittömästi onnellinen, kyllä, ihan tuntemattomienkin puolesta. Oma ultra vaan ahdistaa, ahdistaa todella paljon. Np-ultrassa nähtiin kyllä, että salamanterilla oli kaikki raajat mukana ja muutenkin kaikki hyvin joo, mutta eihän sitä sen enempää tarkasteltu. Rakenne on aina rakenne ja tarkempi setti. Mielessä velloo kaikki typerät ajatukset huulihalkiosta sydänvikoihin. Tai eihän ne nyt sinänsä typeriä ajatuksia ole, mutta typerää on ressata asiaa etukäteen. Niin olen toitottanut, että tuli mitä tuli niin kaikki otetaan vastaan. Ja paskat. Kyllä niin repis ihmisen hajalle, jos jokin olisi poikkeavaa. Ei, minähän en lastani hylkää vaikka sillä olisi kaikkia raajoja kolme, mutta kyllähän se hajottaisi. Paljon ja pitkäksi aikaa.
Olen tiedostanut myös sen, että pieni reikä sydämessä saattaa korjautua itsekseen jo ennen synnytystä. Silti kuulen korvissani ja näen silmissäni sen, kun eräs lähipiirin ihminen kuulee mahdollisesta poikkeavuudesta. Anniksen syy, sato tai paisto. Eikä hän edes saa sanottua sitä suoraan mulle vaan huutelee asiaa kaikille muille ja kehittää omia teorioitaan asiasta. Mahdollinen poikkeavuushan on siis täysin hypoteettinen tilanne tässä kohtaa, mutta kaikkea kun miettii niin silloin miettii. Ja saa itsensä muuten kuulostamaan ihan jakomielitautiselta. Taas!
Ahdistaa myös se, että ainuttakaan liikettä en ole rekisteröinyt. Meikäläisellä on silti niin paljon vararavintoa ja istukka ihan edessä, että ei se kaiketi ole edes ihme ettei niitä vielä tunnu. Ja kyllä, tiedostan senkin, että ensiodottaja monesti tuntee liikkeet suhteellisen myöhään. Mutta kun on tällainen mullekaikkihetinyt -tyyppi niin minkäs teet... Kun nyt purnaan asiasta tällä tavalla niin saletisti kohta alkaa sellainen disco vatsassa, että ei se edes lopu ennen kuin tyyppi tulee ulos :D
Kaikesta purnauksesta huolimatta oon silti edelleen ihan hurjan onnellinen. Tulevaisuus pelottaa tosi paljon, mutta ehkä hyvällä tavalla? Tiedän tai ainakin uskon selviäväni annetusta tehtävästä, jopa ihan yksin. Isäntä ei siis ole, kaiketi, mihinkään lähdössä, mutta alusta asti olen alitajuisesti psyykannut itseni siihenkin, että yksin tästä hommasta tulee ihan yhtä hyvä setti. Isäntä on asiasta ihan yhtä innoissaan kuin minäkin, että ei tässä hätää ole, mutta pessimisti varautuu aina pahimpaan. Tässäkin kohtaa. Onnea tämä silti on, suurta onnea.
Päätin alkaa hössöttämään vasta joulun alennusmyyntien aikaan. Vaan kuinka kävikään...
No näin:
 |
| Päätin kaupassa, että "Taisto" tulee tässä majava-asussa kotiin aikanaan <3 |
torstai 10. lokakuuta 2013
Saikku
Meillä on Porissa tuon niminen opiskelijatalokin, mutta nyt ei kyllä ole puhe siitä alkuunkaan.
Kun yhdistetään supistukset, lonkka- ja selkäkivut, jotka eivät anna nukkua sekä edestakaisin sahaava verenpaine niin laulu on mielestäni valmis.
Kunnalliselle oli turha yrittää aikaa. Ehkä jouluksi olisi senkin saanut. Painelin siis Lääkäritaloon gynelle. Tiesin, että rahanmenoa se tietää, mutta minkäs teet muuta kuin menet. Gynenä toimi mies ja jollain tapaa olen ehkä tykästynyt gynemiehiin enemmän kuin gynenaisiin, vaikka edelleen kyseenalaistan sen, että mikä muu kuin pervous saa miehen erikoistumaan gynekologiaan? Sama pätee naisurologeihin... Kyllä, tämä oli kärjistetty ajatus ja mielipide, samat syyt gynepuolelle varmasti vetää kuin esimerkiksi onkologiaan, aivohommiin tai sydäntutkimukseen. Mene ja tiedä.
Gyne oli suhteellisen asiallinen, mutta asiakaspalvelutaidoissa olisi ehkä hieman vielä parannettavaa. Minua kun ei kiinnosta se, että minua ennen lavetilla oli maannut nainen, joka oli tehnyt reklamaation lääkäristä, kun tämä ei ollut naisen mielestä osannut käyttää ultraa. Lääkärin mukaan ultra oli ihan uusi, olin kolmas ihminen, jolle hän sitä käytti. Totesin, että no harjoittelua se vaan vaatii, että ei mua haittaa vaikka tässä nyt menisi vähän pidempään tms. Tähän lääkäri totesi, että vaikka laite onkin uusi niin kyllä hän tätä käyttää osaa! Ja jatkoi tulistuksissaan, että reklamaation tehnyt nainen "oli ainakin 130kiloa painava akka, ei kai se sen vatsan takaa mitään voinutkaan nähdä". En osannut kommentoida lääkärille mitään muuta kuin, että joillakin on tapana valittaa kaikesta. Ei toiselle asiakkaalle hei oikeasti sanota tuollaisia asioita!!! Varsinkaan kun toinen makaa siinä lavetilla lettu leviänään (anteeksi taas rekkamiesmäinen ilmaisuni...) ja funtsii, että mitä vatsassa tapahtuu.
Kaikki oli salamanterilla, jota on alettu muuten Taistoksi kutsumaan, hyvin. Vahva syke ja joku korva-korva -mitta (????) vastasi viikkoja 19+1. Mun ja muiden laskujen mukaan nyt on menossa 18+2, että saattaa se olla vähän tosiaan edelläkin. Tosin se ei kyllä käy mun järkeen, kun viimeisiä menkkoja laskeskelen... Hmm. Pääasia nyt kuitenkin oli, että kaikki hyvin, myös kanavat ja sellaset systeemit, joista en tajua mitään!
Lasku sairaslomatodistuksen kanssa oli pöyristyttävät 169€. Sinne meni loppukuun ruokarahat, mutta menköön. Nyt saa kaksi viikkoa maata sohvalla ihan luvan kanssa. Viikon ajattelin tehdä kirjallisia hommia sohvalta käsin ja sitten palata töihin katselemaan menoa ja meininkiä.
Eiköhän tää tästä.
Kun yhdistetään supistukset, lonkka- ja selkäkivut, jotka eivät anna nukkua sekä edestakaisin sahaava verenpaine niin laulu on mielestäni valmis.
Kunnalliselle oli turha yrittää aikaa. Ehkä jouluksi olisi senkin saanut. Painelin siis Lääkäritaloon gynelle. Tiesin, että rahanmenoa se tietää, mutta minkäs teet muuta kuin menet. Gynenä toimi mies ja jollain tapaa olen ehkä tykästynyt gynemiehiin enemmän kuin gynenaisiin, vaikka edelleen kyseenalaistan sen, että mikä muu kuin pervous saa miehen erikoistumaan gynekologiaan? Sama pätee naisurologeihin... Kyllä, tämä oli kärjistetty ajatus ja mielipide, samat syyt gynepuolelle varmasti vetää kuin esimerkiksi onkologiaan, aivohommiin tai sydäntutkimukseen. Mene ja tiedä.
Gyne oli suhteellisen asiallinen, mutta asiakaspalvelutaidoissa olisi ehkä hieman vielä parannettavaa. Minua kun ei kiinnosta se, että minua ennen lavetilla oli maannut nainen, joka oli tehnyt reklamaation lääkäristä, kun tämä ei ollut naisen mielestä osannut käyttää ultraa. Lääkärin mukaan ultra oli ihan uusi, olin kolmas ihminen, jolle hän sitä käytti. Totesin, että no harjoittelua se vaan vaatii, että ei mua haittaa vaikka tässä nyt menisi vähän pidempään tms. Tähän lääkäri totesi, että vaikka laite onkin uusi niin kyllä hän tätä käyttää osaa! Ja jatkoi tulistuksissaan, että reklamaation tehnyt nainen "oli ainakin 130kiloa painava akka, ei kai se sen vatsan takaa mitään voinutkaan nähdä". En osannut kommentoida lääkärille mitään muuta kuin, että joillakin on tapana valittaa kaikesta. Ei toiselle asiakkaalle hei oikeasti sanota tuollaisia asioita!!! Varsinkaan kun toinen makaa siinä lavetilla lettu leviänään (anteeksi taas rekkamiesmäinen ilmaisuni...) ja funtsii, että mitä vatsassa tapahtuu.
Kaikki oli salamanterilla, jota on alettu muuten Taistoksi kutsumaan, hyvin. Vahva syke ja joku korva-korva -mitta (????) vastasi viikkoja 19+1. Mun ja muiden laskujen mukaan nyt on menossa 18+2, että saattaa se olla vähän tosiaan edelläkin. Tosin se ei kyllä käy mun järkeen, kun viimeisiä menkkoja laskeskelen... Hmm. Pääasia nyt kuitenkin oli, että kaikki hyvin, myös kanavat ja sellaset systeemit, joista en tajua mitään!
Lasku sairaslomatodistuksen kanssa oli pöyristyttävät 169€. Sinne meni loppukuun ruokarahat, mutta menköön. Nyt saa kaksi viikkoa maata sohvalla ihan luvan kanssa. Viikon ajattelin tehdä kirjallisia hommia sohvalta käsin ja sitten palata töihin katselemaan menoa ja meininkiä.
Eiköhän tää tästä.
keskiviikko 9. lokakuuta 2013
Täällä me ollaan!
Kaikki edelleen suhteellisen sulassa sovussa.
Ilon aiheita on monta, mutta samalla myös ahdistuksen aiheita...
Iloa tuottaa se, että joka kerta kotidopplerilla kuunnellessa sydänäänet ovat löytyneet. Tiedostin doppleria hankkiessani sen, että joka kerta tällainen tavallinen pulliainen ei välttämättä löydä ääniä. Tiedostamisesta huolimatta jotkut doppler-sessiot ovat venyneet suhteellisen pitkiksi, koska en ole voinut lopettaa kesken ennen kuin äänet löytyvät. Soutaa ja huopaa, sanois vanha mummo.
Iloa tuottaa myös mies, joka on ("vihdoin") silitellyt kasvavaa vatsaa! <3 En välttämättä kaipaa mitään vatsalle puhumista ja lällyttelyä, mutta pieni silitys, hipaisu tai vastaava ja meikäläisen vatsanpohjassa lentää perhosia! Ihan samanlaisia perhosia kuin yhteisen taipaleemme alkuaikoina. Todellisuudessa niitä perhosia lentelee silti edelleen ihan ilman vatsan silityksiäkin. Oon vaan niin onnellinen kaikesta elämässäni juuri nyt.
Vatsan kasvaminen tuottaa sekä iloa että surua. Tai suru nyt on väärä sanavalinta, mutta jonkin sortin ahdistusta kuitenkin. Olen aina ollut sitä mieltä, että raskausvatsat ovat äärettömän kauniita ja olen sitä mieltä edelleen. Rakastan vatsaani joka pikkuhiljaa pyöristyy, mutta samalla tämä laajentuminen ahdistaa. Pääsin ennen juhannusta jonkin sortin tavoitepainoon laihdutusurakassani ja nyt paisun kuin pullataikina. Tiedostan kyllä senkin, että monta kiloa tästä jää synnärille maaliskuussa, mutta nykytila ahdistaa. Niin kiero on mieleni silti, että uskoisin ahdistuksen laantuvan, kun viikot tästä vielä lisääntyvät ja vatsa näyttää oikealta raskausvatsalta. Lienen ehkä jollain tapaa jakomielitautinen, kun tätä tekstiä lukee...
Minua ahdistaa myös humalaisten käytös. Tai ylipäätänsä humalaiset. Ennen raskautta viihdyin ihan hyvin joukossa, jossa olin ainut selvinpäin. Nyt seinä tulee HETI vastaan, kun näen ihmisestä, että ilolientä on nautittu turhan monta pulloa liikaa. Ja kun seinä nousee vastaan niin hermo menee ja loppu on historiaa. Raskaus on tehnyt minut myös hyvin äkkipikaiseksi enkä pelkää säästellä sanojani, kun esimerkiksi kanssaihmisten humalatila ahdistaa.
Rakenneultra häämöttää kuun lopussa ja se jos jokin on iloinen asia se! Toivon kovasti, että siellä selviäisi sukupuoli, mutta en ota asiasta stressiä. Kumpi tahansa on meille tervetullut. Jollain tapaa silti minulla on poikaolo. En oikeastaan tiedä mistä olo johtuu, ehkä siitä unesta, jonka näin alkuraskaudesta, jossa lapsen nimikin osui kuin nenä päähän. Olen pohtinut myös 4D-ultraan menoa, jos rahatilanne sen sallii. Joidenkin mielestä turhaa hömpötystä, mutta jokainen tyylillään.
Mammafoorumia lukiessa iski sellainen pienen pieni ahdistus hankinnoista... Meillähän on siis tällä hetkellä yksi villanuttu, töppöset, body ja housut vauvalle. Kaikki saatu sukulaisilta, kun niillä ei hermo kestänyt olla ostamatta. Muuta ei ole tällä hetkellä eikä mua edes kiinnosta ajatella hankintoja. Tai kiinnostaa on taas väärä sanavalinta, mutta kuitenkin. En jaksa ajatella, en halua, en pysty, en kykene eikä mulla kyllä rahaakaan ole yhtään. En kiellä, etteikö mieli tekisi, mutta reaaliteetit tulee vastaan, lujaa. Tiedostan myös sen, että ainakin oma äitini, tuleva mummu, hankkii lapselle vaikka kuun taivaalta eikä tarvi edes pyytää. Eikä anoppikaan varmaan kakkoseksi jää. Voiskohan antaa niille tehtäväks hankkia kaikki jutut ja systeemit?
Mitäpä vielä...
Pyöreästi 16 viikkoa meni oireetta ja nyt kaikki pakkaa päälle samaan aikaan. Oon kohtalaisen väsynyt olooni, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Raskaus ei ole sairaus joo, mutta se välillä tuottaa olon, joka on verrattavissa sairaana olemiseen. Huomenna lääkäri ja toivottavasti se kirjoittaa sairaslomaa.
Jästipää kun on, niin enpä ole avannut suutani tästä kenellekään vaan pyöritellyt asiaa yksinäni. Siinäpä on kehittymisen paikka siinäkin.
Kaikkinensa oon silti aivan superonnellinen. Kaikesta.
Loppun pari fotoa. Lienevät viikolta 16 tai 17...
Ilon aiheita on monta, mutta samalla myös ahdistuksen aiheita...
Iloa tuottaa se, että joka kerta kotidopplerilla kuunnellessa sydänäänet ovat löytyneet. Tiedostin doppleria hankkiessani sen, että joka kerta tällainen tavallinen pulliainen ei välttämättä löydä ääniä. Tiedostamisesta huolimatta jotkut doppler-sessiot ovat venyneet suhteellisen pitkiksi, koska en ole voinut lopettaa kesken ennen kuin äänet löytyvät. Soutaa ja huopaa, sanois vanha mummo.
Iloa tuottaa myös mies, joka on ("vihdoin") silitellyt kasvavaa vatsaa! <3 En välttämättä kaipaa mitään vatsalle puhumista ja lällyttelyä, mutta pieni silitys, hipaisu tai vastaava ja meikäläisen vatsanpohjassa lentää perhosia! Ihan samanlaisia perhosia kuin yhteisen taipaleemme alkuaikoina. Todellisuudessa niitä perhosia lentelee silti edelleen ihan ilman vatsan silityksiäkin. Oon vaan niin onnellinen kaikesta elämässäni juuri nyt.
Vatsan kasvaminen tuottaa sekä iloa että surua. Tai suru nyt on väärä sanavalinta, mutta jonkin sortin ahdistusta kuitenkin. Olen aina ollut sitä mieltä, että raskausvatsat ovat äärettömän kauniita ja olen sitä mieltä edelleen. Rakastan vatsaani joka pikkuhiljaa pyöristyy, mutta samalla tämä laajentuminen ahdistaa. Pääsin ennen juhannusta jonkin sortin tavoitepainoon laihdutusurakassani ja nyt paisun kuin pullataikina. Tiedostan kyllä senkin, että monta kiloa tästä jää synnärille maaliskuussa, mutta nykytila ahdistaa. Niin kiero on mieleni silti, että uskoisin ahdistuksen laantuvan, kun viikot tästä vielä lisääntyvät ja vatsa näyttää oikealta raskausvatsalta. Lienen ehkä jollain tapaa jakomielitautinen, kun tätä tekstiä lukee...
Minua ahdistaa myös humalaisten käytös. Tai ylipäätänsä humalaiset. Ennen raskautta viihdyin ihan hyvin joukossa, jossa olin ainut selvinpäin. Nyt seinä tulee HETI vastaan, kun näen ihmisestä, että ilolientä on nautittu turhan monta pulloa liikaa. Ja kun seinä nousee vastaan niin hermo menee ja loppu on historiaa. Raskaus on tehnyt minut myös hyvin äkkipikaiseksi enkä pelkää säästellä sanojani, kun esimerkiksi kanssaihmisten humalatila ahdistaa.
Rakenneultra häämöttää kuun lopussa ja se jos jokin on iloinen asia se! Toivon kovasti, että siellä selviäisi sukupuoli, mutta en ota asiasta stressiä. Kumpi tahansa on meille tervetullut. Jollain tapaa silti minulla on poikaolo. En oikeastaan tiedä mistä olo johtuu, ehkä siitä unesta, jonka näin alkuraskaudesta, jossa lapsen nimikin osui kuin nenä päähän. Olen pohtinut myös 4D-ultraan menoa, jos rahatilanne sen sallii. Joidenkin mielestä turhaa hömpötystä, mutta jokainen tyylillään.
Mammafoorumia lukiessa iski sellainen pienen pieni ahdistus hankinnoista... Meillähän on siis tällä hetkellä yksi villanuttu, töppöset, body ja housut vauvalle. Kaikki saatu sukulaisilta, kun niillä ei hermo kestänyt olla ostamatta. Muuta ei ole tällä hetkellä eikä mua edes kiinnosta ajatella hankintoja. Tai kiinnostaa on taas väärä sanavalinta, mutta kuitenkin. En jaksa ajatella, en halua, en pysty, en kykene eikä mulla kyllä rahaakaan ole yhtään. En kiellä, etteikö mieli tekisi, mutta reaaliteetit tulee vastaan, lujaa. Tiedostan myös sen, että ainakin oma äitini, tuleva mummu, hankkii lapselle vaikka kuun taivaalta eikä tarvi edes pyytää. Eikä anoppikaan varmaan kakkoseksi jää. Voiskohan antaa niille tehtäväks hankkia kaikki jutut ja systeemit?
Mitäpä vielä...
Pyöreästi 16 viikkoa meni oireetta ja nyt kaikki pakkaa päälle samaan aikaan. Oon kohtalaisen väsynyt olooni, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Raskaus ei ole sairaus joo, mutta se välillä tuottaa olon, joka on verrattavissa sairaana olemiseen. Huomenna lääkäri ja toivottavasti se kirjoittaa sairaslomaa.
Jästipää kun on, niin enpä ole avannut suutani tästä kenellekään vaan pyöritellyt asiaa yksinäni. Siinäpä on kehittymisen paikka siinäkin.
Kaikkinensa oon silti aivan superonnellinen. Kaikesta.
Loppun pari fotoa. Lienevät viikolta 16 tai 17...
 |
| Vararavintoa oli ja on kyllä omastakin takaa, mutta siinä se pömpöttää! :D |
 |
| Lintuperspektiivi on aina yhtä hauska :D |
torstai 26. syyskuuta 2013
Neuvola, osa II
Nojuu, tulipa käytyä. En oikein löytänyt reissusta mitään järkeä sinäänsä, mutta otetaan nyt kun kerran annetaan.
Painoa ekaan käyntiin verrattuna +1,5kg eli tuskin juuri mitään, koska eka punnitus otettiin kesähepeneissä ja tämä toinen farkut jalassa niin päin pois. Hemoglobiini oli suht alhainen, 111. Tai meikäläiselle se on alhainen. Pitäis ehkä muistaa niitä vitamiineja syödä joskus... Lienee syytä vaihtaa sellaisiin vitskuihin, joita otetaan yksi päivässä eikä kolmesti päivässä niin kuin noita nykyisiä. Pissassakaan ei tainnut olla mitään ihmeellistä, jos ei valkovuotokeskustelua oteta huomioon.
Ipanan syke huiteli siellä 147-150 eli kuulemani mukaan ihan normaalia settiä. Sanoin neukkutädille, että tosta vasemmalta puolelta kun koitat niin löytyy. Ja sieltähän se jumputus kuului. Tiedä sitten kuinka hyvin neukku kuunteli mun juttuja, koska juuri hetkeä aikaisemmin olin kertonut kotiin saapuneesta Dopplerista ja siitä, että äänet kuuluu aina vasemmalta puolelta.
Siinäpä se sitten olikin. Suurin "huoli" neukulla oli se, että joko mun mies puhuu? Ihan heti en päässyt kiinni mitä kysymys tarkoitti, mutta ekan neukun raporttiin hän oli siis kirjoittanut, että tuleva isä hiljainen, varautunut ja hämmentynyt. Hmm, uskaltaisin väittää, että 95% uusista isistä on, varsinkin jos ei muutenkaan ole supliikeimmasta päästä kyseinen ihminen. Yritin selittää, että kyllä minä mieheni tunnen, se vaatii vähän kisuttamista, että kyllä se vastaa kun siltä kysyy. Neukku alkoi sitten "pelottelemaan", että ei ne kuule aina anna todenmukaisia vastauksia kuule, että niin hänellekin kävi ja mies vaan lähti. Kraak.
Mitä vielä...
Olo on normaali, ei valittamista. Hermot kiristää turhan usein, turhan pienistä asioista ja se harmittaa.
Sinne ruudun taakse terveisiä anonyymille kommentoijalle, joka on siis meidän maaliskuisten Facebook-ryhmästä:
Terkuin rekkapena -85!
Painoa ekaan käyntiin verrattuna +1,5kg eli tuskin juuri mitään, koska eka punnitus otettiin kesähepeneissä ja tämä toinen farkut jalassa niin päin pois. Hemoglobiini oli suht alhainen, 111. Tai meikäläiselle se on alhainen. Pitäis ehkä muistaa niitä vitamiineja syödä joskus... Lienee syytä vaihtaa sellaisiin vitskuihin, joita otetaan yksi päivässä eikä kolmesti päivässä niin kuin noita nykyisiä. Pissassakaan ei tainnut olla mitään ihmeellistä, jos ei valkovuotokeskustelua oteta huomioon.
Ipanan syke huiteli siellä 147-150 eli kuulemani mukaan ihan normaalia settiä. Sanoin neukkutädille, että tosta vasemmalta puolelta kun koitat niin löytyy. Ja sieltähän se jumputus kuului. Tiedä sitten kuinka hyvin neukku kuunteli mun juttuja, koska juuri hetkeä aikaisemmin olin kertonut kotiin saapuneesta Dopplerista ja siitä, että äänet kuuluu aina vasemmalta puolelta.
Siinäpä se sitten olikin. Suurin "huoli" neukulla oli se, että joko mun mies puhuu? Ihan heti en päässyt kiinni mitä kysymys tarkoitti, mutta ekan neukun raporttiin hän oli siis kirjoittanut, että tuleva isä hiljainen, varautunut ja hämmentynyt. Hmm, uskaltaisin väittää, että 95% uusista isistä on, varsinkin jos ei muutenkaan ole supliikeimmasta päästä kyseinen ihminen. Yritin selittää, että kyllä minä mieheni tunnen, se vaatii vähän kisuttamista, että kyllä se vastaa kun siltä kysyy. Neukku alkoi sitten "pelottelemaan", että ei ne kuule aina anna todenmukaisia vastauksia kuule, että niin hänellekin kävi ja mies vaan lähti. Kraak.
Mitä vielä...
Olo on normaali, ei valittamista. Hermot kiristää turhan usein, turhan pienistä asioista ja se harmittaa.
Sinne ruudun taakse terveisiä anonyymille kommentoijalle, joka on siis meidän maaliskuisten Facebook-ryhmästä:
keskiviikko 18. syyskuuta 2013
torstai 29. elokuuta 2013
NT-ultra
Jännitti ja hermostutti aivan törkeen paljon, mutta kaikki meni enemmän ku hyvin.
Tyyppi vastasi viikkoja 12+2, niskaturvotusta 1,1mm, kaks jalkaa ja kaks kättä.
Käynti olisi ollut ehkä 10min lyhyempi, jos ultraajan ei olisi tarvinnut herätellä toista, että saadaan turvotus mitattua :)
En elämässäni montaa kertaa ole ollut rakastunut, mutta nyt tiedän tasan tarkkaan miltä se tuntuu <3
Tyyppi vastasi viikkoja 12+2, niskaturvotusta 1,1mm, kaks jalkaa ja kaks kättä.
Käynti olisi ollut ehkä 10min lyhyempi, jos ultraajan ei olisi tarvinnut herätellä toista, että saadaan turvotus mitattua :)
En elämässäni montaa kertaa ole ollut rakastunut, mutta nyt tiedän tasan tarkkaan miltä se tuntuu <3
tiistai 27. elokuuta 2013
Päivystys
Sunnuntain kaunis aamu huipentui aamupissaan ja siihen, että kyseisellä toiminnolla hulahti pyttyyn määrittelemätön määrä verta. Ihanaa saatana.
On sitä verta ennenkin tullut ja tiedän sen olevan ensimmäisessä ja alkuraskaudessa suht normaalia. Ennen vaan ei ole tullut näin paljoa ja täysin kirkasta verta, verrattavissa menkkoihin, ilman veriklomppeja tosin. Paniikki oli kohtalainen, vaikka toisaalta sitä "tiesi" tai ainakin uskoi, että ei tässä hätää.
Isäntä sai itsensä hereille 11 jälkeen ja päädyttiin lähtemään päivystykseen puolen päivän kieppeillä, vaikkei verta enää paljon tullutkaan eikä kipuja ollut, paljoa. 12.07 leimaus sisään ja ennen puolta yhtä viiletin hoitajan kanssa toiselle puolelle sairaalaa verikokeisiin. Kuusi purkkia verta ja taas toiseen sairaalan siipeen kohti äitiyspolia. Koska olin maininnut vatsakivuista, niin pääsin suoraan gynelle enkä joutunut (!) päivystyksen yleislääkärin käsittelyyn.
Vastassa oli ihan kiva hoitaja sekä sitten vähemmän kiva lääkäri. Joka kerta gynellä käydessäni funtsin sitä tosiasiaa, että mikä ihme miehiä vetää gynepuolelle? Sairas mielikuvitus vai oikeasti kiinnostus alaan? Miksi joku mies olisi kiinnostunut naisen räppänästä, jos siinä ei olisi muuta "takana"? Nää on näitä, pimeitä ajatuksia. Mulle on aivan sama kuka meikäläisen räppänää roplaa, kunhan ko. ihmisellä on lääkärin pätevyys. Tällä miehellä ilmeisesti oli, mutta asiakaspalvelun kurssin se mies oli kyllä jättänyt käymättä.
Ei täällä mikään kyllä vuoda, mahtoko kotonakaan vuotaa? Olivat ensimmäiset sanat, kun meikäläinen levitteli lettuaan siinä... Niinpä niin.
Sitten se ultrakapula TÄYSILLÄ sisuksiin ja tadaa, sieltä paljastui TYYPPI! Sillä oli valtava pää ja myös kaksi kättä <3 Sydän sykki ja kädet heilu! Sen paremmin ei sykkeestä puhuttu, mutta jopa minä näin sen nyt. WAU!
Lääkäri alkoi mittailemaan sikiötä ja totesi ivalliseen sävyyn, että kyllä sulla on nyt mennyt laskut sekaisin lasketun ajan kanssa, tämä sikiö on jo viikolla 13+6. Naurahdin ja sanoin, että herra on hyvä ja mittaa nyt uudestaan kuitenkin. Eiköhän se mahdollista ole juu, mutta aika harva tulee raskaaksi kuukautisten aikaan. Varsinkin jos suhteessa ei harrasteta seksiä kuukautisten aikana... Tohtori oli hetken hiljaa ja totesi, että nojuu, 11+6 tämä nyt näyttää. Omien laskujen mukaan sunnuntaina oli 11+5, mutta päivä sinne, toinen tänne. Ei mitään väliä, kunhan ipana on kunnossa. Totesin ääneen siinä, että niin kaikki on siis kunnossa? Asiakaspalvelun ammattilainen kehtasi vastata, että no ei sitä nyt voi sanoa että kaikki, mutta tältä osin. No niin no, arvatkaapa vaan jäinkö miettimään asiaa ja näin seuraavana yönä taas unta lapsesta, jolla oli nt-ultrassa turvotus saman verran kuin pituus... ja toisessa unessa vilahti lapsi, jolla oli pää ehkä 4 kertaa isompi kuin loppuvartalo...
Että sellasta. Verta tulee edelleen pyyhittäessä ja se mietityttää, mutta yritän olla stressaamatta. Yritin laskea surkean epäsäännöllistä kiertoani. Se voi osua tähän aikaan tai olla osumatta. Yritän uskoa, että osuu ja nämä ovat vain niukat valekuukautiset.
Onneksi ultraan on enää 2 yötä. Ehkä sen kestää.
Terkkuja viikoilta 12+0 <3
On sitä verta ennenkin tullut ja tiedän sen olevan ensimmäisessä ja alkuraskaudessa suht normaalia. Ennen vaan ei ole tullut näin paljoa ja täysin kirkasta verta, verrattavissa menkkoihin, ilman veriklomppeja tosin. Paniikki oli kohtalainen, vaikka toisaalta sitä "tiesi" tai ainakin uskoi, että ei tässä hätää.
Isäntä sai itsensä hereille 11 jälkeen ja päädyttiin lähtemään päivystykseen puolen päivän kieppeillä, vaikkei verta enää paljon tullutkaan eikä kipuja ollut, paljoa. 12.07 leimaus sisään ja ennen puolta yhtä viiletin hoitajan kanssa toiselle puolelle sairaalaa verikokeisiin. Kuusi purkkia verta ja taas toiseen sairaalan siipeen kohti äitiyspolia. Koska olin maininnut vatsakivuista, niin pääsin suoraan gynelle enkä joutunut (!) päivystyksen yleislääkärin käsittelyyn.
Vastassa oli ihan kiva hoitaja sekä sitten vähemmän kiva lääkäri. Joka kerta gynellä käydessäni funtsin sitä tosiasiaa, että mikä ihme miehiä vetää gynepuolelle? Sairas mielikuvitus vai oikeasti kiinnostus alaan? Miksi joku mies olisi kiinnostunut naisen räppänästä, jos siinä ei olisi muuta "takana"? Nää on näitä, pimeitä ajatuksia. Mulle on aivan sama kuka meikäläisen räppänää roplaa, kunhan ko. ihmisellä on lääkärin pätevyys. Tällä miehellä ilmeisesti oli, mutta asiakaspalvelun kurssin se mies oli kyllä jättänyt käymättä.
Ei täällä mikään kyllä vuoda, mahtoko kotonakaan vuotaa? Olivat ensimmäiset sanat, kun meikäläinen levitteli lettuaan siinä... Niinpä niin.
Sitten se ultrakapula TÄYSILLÄ sisuksiin ja tadaa, sieltä paljastui TYYPPI! Sillä oli valtava pää ja myös kaksi kättä <3 Sydän sykki ja kädet heilu! Sen paremmin ei sykkeestä puhuttu, mutta jopa minä näin sen nyt. WAU!
Lääkäri alkoi mittailemaan sikiötä ja totesi ivalliseen sävyyn, että kyllä sulla on nyt mennyt laskut sekaisin lasketun ajan kanssa, tämä sikiö on jo viikolla 13+6. Naurahdin ja sanoin, että herra on hyvä ja mittaa nyt uudestaan kuitenkin. Eiköhän se mahdollista ole juu, mutta aika harva tulee raskaaksi kuukautisten aikaan. Varsinkin jos suhteessa ei harrasteta seksiä kuukautisten aikana... Tohtori oli hetken hiljaa ja totesi, että nojuu, 11+6 tämä nyt näyttää. Omien laskujen mukaan sunnuntaina oli 11+5, mutta päivä sinne, toinen tänne. Ei mitään väliä, kunhan ipana on kunnossa. Totesin ääneen siinä, että niin kaikki on siis kunnossa? Asiakaspalvelun ammattilainen kehtasi vastata, että no ei sitä nyt voi sanoa että kaikki, mutta tältä osin. No niin no, arvatkaapa vaan jäinkö miettimään asiaa ja näin seuraavana yönä taas unta lapsesta, jolla oli nt-ultrassa turvotus saman verran kuin pituus... ja toisessa unessa vilahti lapsi, jolla oli pää ehkä 4 kertaa isompi kuin loppuvartalo...
Että sellasta. Verta tulee edelleen pyyhittäessä ja se mietityttää, mutta yritän olla stressaamatta. Yritin laskea surkean epäsäännöllistä kiertoani. Se voi osua tähän aikaan tai olla osumatta. Yritän uskoa, että osuu ja nämä ovat vain niukat valekuukautiset.
Onneksi ultraan on enää 2 yötä. Ehkä sen kestää.
Terkkuja viikoilta 12+0 <3
perjantai 23. elokuuta 2013
Is there anybody out there?
Viikkoja tänään 11+3. Aika kuluu kuin siivillä ja toisaalta taas matelee.
NT-ultra kolkuttaa ensi viikon torstaissa. Olen sitä ultraa odottanut kovasti, mutta viime päivät olen sitten taas alkanut pelkäämään koko tapahtumaa. Alusta asti olen tiedostanut, että NT tarkoittaa niskaturvotusta, joka taas kertoo aika paljon asioita. Ehkä se alun huuma koko asiaan peitti reaaliteetit alleen? Nyt jännittää ihan pirusti koko touhu eikä tekisi mieli mennä rönkittäväksi ollenkaan.
Vaikka olenkin onnellinen tästä lähes oireettomasta raskaudesta niin silti pelkään, että joudun kohtaamaan pelkkää paskaa ultrassa. Jos ei siellä olekkaan ketään? Jos varhaisultran tehnyt lääkäri näkikin harhoja eikä mitään sydämen sykettä olekkaan ollut? Mitä jos siellä puhaltaa tuulimuna? Mitä jos niskaturvotus on enemmän kuin sikiön pituus? MITÄ MÄ SITTEN TEEN?
Äitiys on ollut meikäläisen elämän suurin haave teinivuosista asti. Olen ollut valmis monesti antamaan oikean käteni äitiydestä. Kavereiden lisääntyminen ympärillä on joka ainut kerta ollut kova pala ja mielessä on käynyt, tyhmäkin, ajatus, että miksen minä? Koska on mun vuoro? Ruudun taakse silti tiedoksi se asian toinenkin puoli; jokaisesta syntyneestä lapsesta olen ollut vilpittömän onnellinen ja olen edelleen! Lapset ovat Luoja suuria lahjoja ja vaikka niistä välillä oliskin kateellinen, niin silti vilpittömyys voittaa <3
Jännittää siis toisin sanoen aivan helvetisti. Onhan tuossa läheisiä joille voisi asiasta sanoa ja on tuo mamma-foorumikin käytössä, mutta kun ei se vaan tuu suusta ulos, muuta kuin tällä tavalla tekstinä. Edes sentään näin. Isäntä on täysillä mukana jutussa kyllä, mutta hänen patenttivastauksensa asiaan on, että älä huolehdi, kyllä se siitä. Ja sitten asia on keskusteltu. Että yritä siinä sitten hakea jotain tukea. Tai tukeehan se, mutta joskus haluaisi saada vastaukseksi muutakin kuin nuo viisi sanaa. Ja tällä en hauku enkä syyllistä ketään, joskus sitä vaan kaipaa jotain normaalista poikkeavaa.
Onneksi iloisiakin asioita mahtuu päivitykseen. Pankki myönsi asianosaisille lainat ja myyjä hyväksyi meidän tarjouksen rivitalosta! JIPII! Ensi maanantaina kosteuskartoitus ja perjantaina sitten kai kauppakirjat, koska hallintaoikeus siirtyy 1.9. Me saadaan alkaa rakentaa OMAA pesää <3 Huikeeta.
NT-ultra kolkuttaa ensi viikon torstaissa. Olen sitä ultraa odottanut kovasti, mutta viime päivät olen sitten taas alkanut pelkäämään koko tapahtumaa. Alusta asti olen tiedostanut, että NT tarkoittaa niskaturvotusta, joka taas kertoo aika paljon asioita. Ehkä se alun huuma koko asiaan peitti reaaliteetit alleen? Nyt jännittää ihan pirusti koko touhu eikä tekisi mieli mennä rönkittäväksi ollenkaan.
Vaikka olenkin onnellinen tästä lähes oireettomasta raskaudesta niin silti pelkään, että joudun kohtaamaan pelkkää paskaa ultrassa. Jos ei siellä olekkaan ketään? Jos varhaisultran tehnyt lääkäri näkikin harhoja eikä mitään sydämen sykettä olekkaan ollut? Mitä jos siellä puhaltaa tuulimuna? Mitä jos niskaturvotus on enemmän kuin sikiön pituus? MITÄ MÄ SITTEN TEEN?
Äitiys on ollut meikäläisen elämän suurin haave teinivuosista asti. Olen ollut valmis monesti antamaan oikean käteni äitiydestä. Kavereiden lisääntyminen ympärillä on joka ainut kerta ollut kova pala ja mielessä on käynyt, tyhmäkin, ajatus, että miksen minä? Koska on mun vuoro? Ruudun taakse silti tiedoksi se asian toinenkin puoli; jokaisesta syntyneestä lapsesta olen ollut vilpittömän onnellinen ja olen edelleen! Lapset ovat Luoja suuria lahjoja ja vaikka niistä välillä oliskin kateellinen, niin silti vilpittömyys voittaa <3
Jännittää siis toisin sanoen aivan helvetisti. Onhan tuossa läheisiä joille voisi asiasta sanoa ja on tuo mamma-foorumikin käytössä, mutta kun ei se vaan tuu suusta ulos, muuta kuin tällä tavalla tekstinä. Edes sentään näin. Isäntä on täysillä mukana jutussa kyllä, mutta hänen patenttivastauksensa asiaan on, että älä huolehdi, kyllä se siitä. Ja sitten asia on keskusteltu. Että yritä siinä sitten hakea jotain tukea. Tai tukeehan se, mutta joskus haluaisi saada vastaukseksi muutakin kuin nuo viisi sanaa. Ja tällä en hauku enkä syyllistä ketään, joskus sitä vaan kaipaa jotain normaalista poikkeavaa.
Onneksi iloisiakin asioita mahtuu päivitykseen. Pankki myönsi asianosaisille lainat ja myyjä hyväksyi meidän tarjouksen rivitalosta! JIPII! Ensi maanantaina kosteuskartoitus ja perjantaina sitten kai kauppakirjat, koska hallintaoikeus siirtyy 1.9. Me saadaan alkaa rakentaa OMAA pesää <3 Huikeeta.
torstai 8. elokuuta 2013
Long time no see...
Sepäs venahti koko kirjoittaminen taas. Syytän tätä vatsassa pyörivää toukkaa ja sen tuomia oloja. Oikeastaan koko heinäkuun makasin sängyssä (luojalle kiitos kesälomasta!!!!) ja olin väsynyt. Eikä oloa toki helpottanut se, että kaikki etoi puhtaasta vedestä rasvaiseen grillimakkaraan. Mehujäät olivat yhdessä vaiheessa suurta herkkua nektariinien kanssa ja samalla ainoat mitkä laskivat kurkusta alas. Jälleen kerran silti kiitos jollekin, oksentanut en ole vielä kertaakaan... Mutta vielä tässä toki ehtii.
Nyt mennään viikoilla 9+2. Ekassa neuvolassa ehdittiin käymään maanantaina 29.7. Ihan ok käynti, ei aiheuttanut mitään suuria tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Ehkä se toki vähän konkretisoi tilannetta, mutta siinäpä se. Neukun täti oli ihan kiva ja leppoisa, joskin snadisti tosikko. Eniten häiritsi se, että isäntää "syyllistettiin" puhumattomuudesta. Ihan niin kuin vähäpuheinen ei voisi olla asiasta ihan yhtä innoissaan (ehkä jopa enemmänkin) kuin tällainen hölösuu... Luulisi neukunkin tajuavan sen, että äidille tämä odotus konkretisoituu ihan hiukan enemmän kuin isälle. Tämän neukku sanoi ääneen, mutta ei tainnut omia sanojaan edes sisäistää... No, mutta plussan puolelle jäätiin käynnin puitteissa kyllä, vaikka verikoetta täti ei saanutkaan otettua.
Eikä mennyt kuin muutama hassu päivä neukun jälkeen, kun laatikkoon pläjähti ensimmäinen ultra-aika! Verikokeeseen 16.8. ja ultraan 29.8. JIPII!!! Varhaisultrassahan minä kävin jo viikolla 6 sen rusehtavan vuodon vuoksi. Tätäkin neukku jaksoi ihmetellä, että miksi niin aikaisilla viikoilla... No miksiköhän? Äärettömän paniikin takia tietenkin. Mutta tämä eka "varsinainen" ultra osuu viikoille 12+2 eli siellähän voi näkyä vaikka mitä jo, jännittävää!
Tänään vietin viimeistä päivää töissä. Menin töihin viime marraskuussa kuuden viikon sopimuksella ja lähdin nyt, 9kk myöhemmin. Työ, työyhteisö ja koko setti oli maailman parasta! Aina on edellisissä työsuhteissaan laskenut päiviä koska työt loppuu. Nyt haluaisi laskea päiviä paluuseen. Varsinaisesta paluusta ei mitään varmaa ole, mutta eihän sitä koskaan tiedä, haettu on ainakin ;)
Miten lämmittikään mieltä, kun työkaveri ihan extempore tuli halaamaan ja sanoi, että älä lähde, jää tänne. Mää niin haluan sut työparikseni. Kaikinpuolinhan mun jääminen tän ihmisen työpariksi olis TODELLA hyvä juttu kaikkien osapuolten kannalta, mutta odotellaan. Haku umpeutuu 16.8., joten ei kauaa tarvitse jännittää enää.
Ja mitä tulee näihin hormoonimyrskyihin niin niin... Itkin eilen kun hain esimiehelle läksiäislahjaa. Itkin aamulla kun ajoin töihin. Itkin päivällä kun tyhjensin työpuhelintani. Itkin, kun sain läksiäislahjani. Itkin, kun luin korttia. Itkin, kun halasin jokaista työtoveriani. Itkin, kun kirjoitin työsuhteen loppumisesta face-päivitystä. Niin ja joo, itken tässä taas.
Itkeminen on sinänsä ihan ok ja puhdistavaa, mutta kun nyt itku tulee silloin kun siltä tuntuu, ei silloin kun annan sille luvan. Holtitonta, mutta onneksi voi aina syyttää vallitsevaa tilannetta...
Mitäpä vielä. No, hermot menee tämän tästä ja tiuskin varsinkin miehelle tyhmistäkin asioista. Asunnon hakeminen tuottaa hirveää stressiä vaikkei vielä kiire olekaan. Mammaloman raha-asiat saavat verenpaineen nousemaan nyt jo. Ensi viikon ajattelin omistaa itselleni ja tehdä kaikkea kivaa ja ladata akkuja ennen koulun alkamista. En stressaa enkä välitä, oon vaan lungisti ja onnellinen.
Kiitti ja kuitti.
Nyt mennään viikoilla 9+2. Ekassa neuvolassa ehdittiin käymään maanantaina 29.7. Ihan ok käynti, ei aiheuttanut mitään suuria tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Ehkä se toki vähän konkretisoi tilannetta, mutta siinäpä se. Neukun täti oli ihan kiva ja leppoisa, joskin snadisti tosikko. Eniten häiritsi se, että isäntää "syyllistettiin" puhumattomuudesta. Ihan niin kuin vähäpuheinen ei voisi olla asiasta ihan yhtä innoissaan (ehkä jopa enemmänkin) kuin tällainen hölösuu... Luulisi neukunkin tajuavan sen, että äidille tämä odotus konkretisoituu ihan hiukan enemmän kuin isälle. Tämän neukku sanoi ääneen, mutta ei tainnut omia sanojaan edes sisäistää... No, mutta plussan puolelle jäätiin käynnin puitteissa kyllä, vaikka verikoetta täti ei saanutkaan otettua.
Eikä mennyt kuin muutama hassu päivä neukun jälkeen, kun laatikkoon pläjähti ensimmäinen ultra-aika! Verikokeeseen 16.8. ja ultraan 29.8. JIPII!!! Varhaisultrassahan minä kävin jo viikolla 6 sen rusehtavan vuodon vuoksi. Tätäkin neukku jaksoi ihmetellä, että miksi niin aikaisilla viikoilla... No miksiköhän? Äärettömän paniikin takia tietenkin. Mutta tämä eka "varsinainen" ultra osuu viikoille 12+2 eli siellähän voi näkyä vaikka mitä jo, jännittävää!
Tänään vietin viimeistä päivää töissä. Menin töihin viime marraskuussa kuuden viikon sopimuksella ja lähdin nyt, 9kk myöhemmin. Työ, työyhteisö ja koko setti oli maailman parasta! Aina on edellisissä työsuhteissaan laskenut päiviä koska työt loppuu. Nyt haluaisi laskea päiviä paluuseen. Varsinaisesta paluusta ei mitään varmaa ole, mutta eihän sitä koskaan tiedä, haettu on ainakin ;)
Miten lämmittikään mieltä, kun työkaveri ihan extempore tuli halaamaan ja sanoi, että älä lähde, jää tänne. Mää niin haluan sut työparikseni. Kaikinpuolinhan mun jääminen tän ihmisen työpariksi olis TODELLA hyvä juttu kaikkien osapuolten kannalta, mutta odotellaan. Haku umpeutuu 16.8., joten ei kauaa tarvitse jännittää enää.
Ja mitä tulee näihin hormoonimyrskyihin niin niin... Itkin eilen kun hain esimiehelle läksiäislahjaa. Itkin aamulla kun ajoin töihin. Itkin päivällä kun tyhjensin työpuhelintani. Itkin, kun sain läksiäislahjani. Itkin, kun luin korttia. Itkin, kun halasin jokaista työtoveriani. Itkin, kun kirjoitin työsuhteen loppumisesta face-päivitystä. Niin ja joo, itken tässä taas.
Itkeminen on sinänsä ihan ok ja puhdistavaa, mutta kun nyt itku tulee silloin kun siltä tuntuu, ei silloin kun annan sille luvan. Holtitonta, mutta onneksi voi aina syyttää vallitsevaa tilannetta...
Mitäpä vielä. No, hermot menee tämän tästä ja tiuskin varsinkin miehelle tyhmistäkin asioista. Asunnon hakeminen tuottaa hirveää stressiä vaikkei vielä kiire olekaan. Mammaloman raha-asiat saavat verenpaineen nousemaan nyt jo. Ensi viikon ajattelin omistaa itselleni ja tehdä kaikkea kivaa ja ladata akkuja ennen koulun alkamista. En stressaa enkä välitä, oon vaan lungisti ja onnellinen.
Kiitti ja kuitti.
torstai 11. heinäkuuta 2013
Tunnistaako sen jo ennen kuin tietää?
Meikäläisen kierto on ollut aina säännöllisen epäsäännöllinen. Päivä sinne, toinen tänne, joskus enemmänkin. Menkat ovat aina alkaneet kuin salama kirkkaalta taivaalta, joten rättiä on saanut pitää jo muutamia päiviä ennen alkamisajankohtaa, varmuuden vuoksi.
Katselin kalenteriani kesäkuun loppupuolella ja totesin, että jaahas, tiistaina 2.7. pitäisi taas hilloviikkojen alkaa. Perjantaina 28.6. kävin normaaleilla aamutoimillani vessassa ja huomasin, että paperiin tarttui jotakin ruskean sekaista tuhrua. Suunpielet kääntyivät alaspäin ja totesin itselleni ääneen, että ehkä ensi kierrosta sitten. Ei kun rättiä kohdilleen ja asioita hoitamaan kylille. Meikäläisen vatsa on aina mennyt sekaisin menkkojen alkaessa ja mainittuna perjantaina istuessani lounaalla olin aivan varma, että joudun poistumaan ruokapöydästä, kun vatsa alkaa heittää kuperkeikkaa. Vaan näin ei käynytkään...
Vielä lauantainakaan ei lisää tuhrua saati kunnon vuotoa ilmestynyt, ei rättiin eikä paperiin. Vatsa ikäänkuin juili silti, tuntui kuin se menisi sekaisin, mutta toisaalta taas tuntui erilaiselta. (Kuulostanpas taas päättämättömältä :) ) Sunnuntaina päätin kesäteatterireissun "kunniaksi" hieman tuulettaa alakertaa ja jätin rätin pois. Koko esityksen ajan olin varma, että tästä kun nousen niin minusta jää vain punainen läikkä penkkiin. No, ainut minne läikkä jäi oli paidan selkämys ja sekin läikkä oli pelkkää hikeä suorasta auringonpaisteesta.
Maanantai 1.7. jatkui samaan malliin, juilii, ei juili, on olevinaan isompi hätä ja taas ei olekkaan olevinaan. Jotenkin kun tätä jälkeenpäin ajattelee, niin tiesin jo lauantaina kuinka tässä kokonaisuudessaan käy. Tiistaina 2.7. piti h-hetken koittaa, vaan ei koittanut.
Keskiviikkona 3.7. päätin, että haen raskaustestin. Ajelin ainakin 10 kertaa apteekin ohi ennen kuin "uskaltauduin" sisälle. Siinä silti mitään uskaltautumista sinäänsä ollut, ennenkin testejä sieltä on haettu. Tiesin missä ne ovat, joten saatoin tehdä heti täsmäiskun oikealle hyllylle, ilman, että kukaan tulee kyselemään voiko auttaa. Ison kaupungin iso apteekki, ei paniikkia. Silti testin hakeminen jännitti.
Valitsin Predictorin testin aiempien apteekkigooglauksieni jälkeen. Mukaan vielä Rennietä ja Panadolia, toista närästykseen ja toista menkkakipuihin, jos ne sieltä vielä alkaisivatkin. Kassan kautta kotiin. Jännitti pirusti.
Luin ohjeet ja totesin, että helppo homma. Kaivoin hommaan mukaan jonkun ikivanhan pakastepurkin, jotta pissan osumisen tarkkuus tulisi maksimoitua :D Testipää pissaan, suoja paikalleen ja testi nököttämään ammeen reunalle. Viisi minuuttia piti odottaa. Hailakka viiva. Niinkuin taisin aiemmin jo kirjoitella niin ajattelin sen olevan viivan paikka testissä. Odotin vielä tovin. Kyllä se sieltä tummeni. Ei paljoa, mutta vähän.
Siinä se sitten oli.
Minä olen raskaana.
Minusta tulee äiti.
Äiti.
<3
Katselin kalenteriani kesäkuun loppupuolella ja totesin, että jaahas, tiistaina 2.7. pitäisi taas hilloviikkojen alkaa. Perjantaina 28.6. kävin normaaleilla aamutoimillani vessassa ja huomasin, että paperiin tarttui jotakin ruskean sekaista tuhrua. Suunpielet kääntyivät alaspäin ja totesin itselleni ääneen, että ehkä ensi kierrosta sitten. Ei kun rättiä kohdilleen ja asioita hoitamaan kylille. Meikäläisen vatsa on aina mennyt sekaisin menkkojen alkaessa ja mainittuna perjantaina istuessani lounaalla olin aivan varma, että joudun poistumaan ruokapöydästä, kun vatsa alkaa heittää kuperkeikkaa. Vaan näin ei käynytkään...
Vielä lauantainakaan ei lisää tuhrua saati kunnon vuotoa ilmestynyt, ei rättiin eikä paperiin. Vatsa ikäänkuin juili silti, tuntui kuin se menisi sekaisin, mutta toisaalta taas tuntui erilaiselta. (Kuulostanpas taas päättämättömältä :) ) Sunnuntaina päätin kesäteatterireissun "kunniaksi" hieman tuulettaa alakertaa ja jätin rätin pois. Koko esityksen ajan olin varma, että tästä kun nousen niin minusta jää vain punainen läikkä penkkiin. No, ainut minne läikkä jäi oli paidan selkämys ja sekin läikkä oli pelkkää hikeä suorasta auringonpaisteesta.
Maanantai 1.7. jatkui samaan malliin, juilii, ei juili, on olevinaan isompi hätä ja taas ei olekkaan olevinaan. Jotenkin kun tätä jälkeenpäin ajattelee, niin tiesin jo lauantaina kuinka tässä kokonaisuudessaan käy. Tiistaina 2.7. piti h-hetken koittaa, vaan ei koittanut.
Keskiviikkona 3.7. päätin, että haen raskaustestin. Ajelin ainakin 10 kertaa apteekin ohi ennen kuin "uskaltauduin" sisälle. Siinä silti mitään uskaltautumista sinäänsä ollut, ennenkin testejä sieltä on haettu. Tiesin missä ne ovat, joten saatoin tehdä heti täsmäiskun oikealle hyllylle, ilman, että kukaan tulee kyselemään voiko auttaa. Ison kaupungin iso apteekki, ei paniikkia. Silti testin hakeminen jännitti.
Valitsin Predictorin testin aiempien apteekkigooglauksieni jälkeen. Mukaan vielä Rennietä ja Panadolia, toista närästykseen ja toista menkkakipuihin, jos ne sieltä vielä alkaisivatkin. Kassan kautta kotiin. Jännitti pirusti.
Luin ohjeet ja totesin, että helppo homma. Kaivoin hommaan mukaan jonkun ikivanhan pakastepurkin, jotta pissan osumisen tarkkuus tulisi maksimoitua :D Testipää pissaan, suoja paikalleen ja testi nököttämään ammeen reunalle. Viisi minuuttia piti odottaa. Hailakka viiva. Niinkuin taisin aiemmin jo kirjoitella niin ajattelin sen olevan viivan paikka testissä. Odotin vielä tovin. Kyllä se sieltä tummeni. Ei paljoa, mutta vähän.
Siinä se sitten oli.
Minä olen raskaana.
Minusta tulee äiti.
Äiti.
<3
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Meidän jengi
Tietysti fiksua olisi varmasti vähän kertoilla keitä täällä ruudun takana on, jos tätä blogia vaikka sattuu joku muukin lukemaan kuin minä itse :)
Minä, tuleva äiti, olen 28-vuotias työssäkäyvä opiskelija. Tulevaisuudessa siintää sosionomi-diakonin paperit, jotka toivottavasti saan käteeni normaalissa aikataulussa ensi toukokuussa. Ehkä tämä pieni pirpana nyt hiukan sekottaa pakkaa, mutta enpä ota ressiä. Voin valmistua myös syksyllä, ei hetkauta meikäläisen elämää kovinkaan paljon :) Töitä olisi tarjolla elokuun puoleen väliin asti tällä haavaa, vain. Kovasti yritän katsella vielä jotakin tekemistä koulun oheen, niin pitkälle raskauteen kuin mahdollista on.
Isäntä meillä korjailee autoja ja viettää kohta 27. synttäripäiväänsä. Enpä kauheasti avaa hänen historiaansa, hän ei halua liiemmin itseään "koko maailman" tietoisuuteen.
Meillä on takana yhteistä taivalta vasta vajaa 6kk. Ollaan tunnettu kyllä vuosikaudet, mutta molemmat tahoillaan parisuhteissa. Tämä suhde on meikäläisen yllättänyt täysin; kuinka hyvä ja turvallinen olo jonkun kanssa voi oikeasti olla? Uskomatonta.
Voi olla jonkun mielestä aikaista saada yhteinen lapsi tässä kohtaa suhdetta, mutta minä hitot välitän moisista mielipiteistä! Minulla on hyvä olo asiasta, samoin miehellä, tarvitseeko se muuta? Ei. Joku saattaa tuhahtaa jotain jostain alkuhuumasta, mutta tuhahtakoon. Edellinen parisuhteeni kesti 7 vuotta ja aika harvassa olivat ne hetket, kun olisin 100%:n varmasti ollut sitä mieltä, että lapsi on tervetullut. Nyt olen. Täysin.
Lapsi on ollut ja on edelleen elämäni suurin unelma. Se, että olet jollekin äiti. Äiti.
Nykyisellekin miehelleni sanoin, että jos tulen raskaaksi syystä tai toisesta ja hän ei ole valmis ottamaan vastuuta asiasta, niin lähteköön lätkimään saman tien eikä vasta joskus. Minä haluan lapsen ja olen sen valmis kasvattamaan myös yksin. Saattaa kuulostaa itsekkäältä ja sitä se varmasti onkin, mutta karu fakta on myös se, että mitä lähemmäs tai yli 30 ikävuoden sitä menee, niin sitä enemmän mahdollisuudet elämän suurimman unelman toteuttamiseen pienenevät.
Vaikka kirjoittamista rakastankin niin nyt tuntuu olevan työn ja tuskan takana saada aikaiseksi järkevää tekstiä, jossa olisi joku punainen lanka. Ehkä sitä haluaisi vaan oksentaa kaiken kerralla tekstiksi, mutta kun on niin onnesta soikeana niin ei saa mitään järkevää ulos :D
Minä, tuleva äiti, olen 28-vuotias työssäkäyvä opiskelija. Tulevaisuudessa siintää sosionomi-diakonin paperit, jotka toivottavasti saan käteeni normaalissa aikataulussa ensi toukokuussa. Ehkä tämä pieni pirpana nyt hiukan sekottaa pakkaa, mutta enpä ota ressiä. Voin valmistua myös syksyllä, ei hetkauta meikäläisen elämää kovinkaan paljon :) Töitä olisi tarjolla elokuun puoleen väliin asti tällä haavaa, vain. Kovasti yritän katsella vielä jotakin tekemistä koulun oheen, niin pitkälle raskauteen kuin mahdollista on.
Isäntä meillä korjailee autoja ja viettää kohta 27. synttäripäiväänsä. Enpä kauheasti avaa hänen historiaansa, hän ei halua liiemmin itseään "koko maailman" tietoisuuteen.
Meillä on takana yhteistä taivalta vasta vajaa 6kk. Ollaan tunnettu kyllä vuosikaudet, mutta molemmat tahoillaan parisuhteissa. Tämä suhde on meikäläisen yllättänyt täysin; kuinka hyvä ja turvallinen olo jonkun kanssa voi oikeasti olla? Uskomatonta.
Voi olla jonkun mielestä aikaista saada yhteinen lapsi tässä kohtaa suhdetta, mutta minä hitot välitän moisista mielipiteistä! Minulla on hyvä olo asiasta, samoin miehellä, tarvitseeko se muuta? Ei. Joku saattaa tuhahtaa jotain jostain alkuhuumasta, mutta tuhahtakoon. Edellinen parisuhteeni kesti 7 vuotta ja aika harvassa olivat ne hetket, kun olisin 100%:n varmasti ollut sitä mieltä, että lapsi on tervetullut. Nyt olen. Täysin.
Lapsi on ollut ja on edelleen elämäni suurin unelma. Se, että olet jollekin äiti. Äiti.
Nykyisellekin miehelleni sanoin, että jos tulen raskaaksi syystä tai toisesta ja hän ei ole valmis ottamaan vastuuta asiasta, niin lähteköön lätkimään saman tien eikä vasta joskus. Minä haluan lapsen ja olen sen valmis kasvattamaan myös yksin. Saattaa kuulostaa itsekkäältä ja sitä se varmasti onkin, mutta karu fakta on myös se, että mitä lähemmäs tai yli 30 ikävuoden sitä menee, niin sitä enemmän mahdollisuudet elämän suurimman unelman toteuttamiseen pienenevät.
Vaikka kirjoittamista rakastankin niin nyt tuntuu olevan työn ja tuskan takana saada aikaiseksi järkevää tekstiä, jossa olisi joku punainen lanka. Ehkä sitä haluaisi vaan oksentaa kaiken kerralla tekstiksi, mutta kun on niin onnesta soikeana niin ei saa mitään järkevää ulos :D
Neukku varattu!
Hihhei, nyt olis ensimmäinen neuvola varattuna! :)
Ei tarvitse odottaa kuin kolme viikkoa ensimmäistä käyntiä. Muistaakseni ajan antanut terkkari sanoi, että kun kuudes raskausviikko on lopuillaan (?) niin voidaan eka käynti tehdä...
Meikäläinen näet on aivan pihalla kaikista viikoista sun muista jutuista. Raskauslaskurin mukaan olisin nyt jo kuudennella viikolla, mutta kun katsoo kalenteria niin ei se nyt oikein kyllä käy... kai.
Minen näistä viikoista ja päivistä silti ressaa. Kyllä se ipana sieltä sitten tulee, kun sen on aika tulla.
1,5h neuvolakäynti kuulostaa aika pitkältä, todellisuudessa en varmaan ehdi edes kysyä tuossa ajassa kaikkea mieltäni askarruttavaa :)
Verikoetta ja pissatestiä ja mitä kaikkea ne lupailivat. Huh! Isäntä pelkää piikkejä suurissa määrin, joten saa nähdä kuinka se kestää verikokeen ottamisen katselemisen. Ehkä se olen minä joka pitää häntä kädestä, hihhih :)
Isäntä saattaa kyllä kohta hermostua, koska meikäläinen on luonteeltaan peruspessimisti. Ja pessimistihän ei pety. Lupasin lopettaa pessimistisyyden heti, kun ensimmäinen kolmannes raskaudesta on ohi.
Kun varautuu pahimpaan, ei putoa niin kovin korkealta, jos jotain sattuu.
Olen jotenkin silti niin äärettömän onnellinen. Kaikesta.
Ei tarvitse odottaa kuin kolme viikkoa ensimmäistä käyntiä. Muistaakseni ajan antanut terkkari sanoi, että kun kuudes raskausviikko on lopuillaan (?) niin voidaan eka käynti tehdä...
Meikäläinen näet on aivan pihalla kaikista viikoista sun muista jutuista. Raskauslaskurin mukaan olisin nyt jo kuudennella viikolla, mutta kun katsoo kalenteria niin ei se nyt oikein kyllä käy... kai.
Minen näistä viikoista ja päivistä silti ressaa. Kyllä se ipana sieltä sitten tulee, kun sen on aika tulla.
1,5h neuvolakäynti kuulostaa aika pitkältä, todellisuudessa en varmaan ehdi edes kysyä tuossa ajassa kaikkea mieltäni askarruttavaa :)
Verikoetta ja pissatestiä ja mitä kaikkea ne lupailivat. Huh! Isäntä pelkää piikkejä suurissa määrin, joten saa nähdä kuinka se kestää verikokeen ottamisen katselemisen. Ehkä se olen minä joka pitää häntä kädestä, hihhih :)
Isäntä saattaa kyllä kohta hermostua, koska meikäläinen on luonteeltaan peruspessimisti. Ja pessimistihän ei pety. Lupasin lopettaa pessimistisyyden heti, kun ensimmäinen kolmannes raskaudesta on ohi.
Kun varautuu pahimpaan, ei putoa niin kovin korkealta, jos jotain sattuu.
Olen jotenkin silti niin äärettömän onnellinen. Kaikesta.
lauantai 6. heinäkuuta 2013
Plussan puolelle meni!
Siltä se sitten näytti ke 3.7.2013.
Ohjeissa käskettiin odottaa 5min. Minähän odotin. Harvinaisen hailakka viiva, kuvittelin sen olevan vain viivan paikka testissä. Luin ohjeita paketista uudestaan ja totesin, että 15 minuuttiakin voi odottaa, mutta sen jälkeen tulosta on "turha" lukea. Jaksoin odottaa yhteensä 11 minuuttia ja kurkkasin uudestaan.
Kyllähän se tummempi oli, vaikkei se näissä kuvissa välitykään. Olin puulla päähän lyöty ja jäin funtsimaan miten kerron tulevalle isälle. En saanut sanoja suustani, lykkäsin testin vaan isännälle käteen. Ilme oli näkemisen arvoinen :) Parin tunnin päästä tuleva isä kysyi, että onko tällainen testi varma. Eihän se toki ole, apteekkiin siis ja kassalle kiikutettiin ClearBlue Digital. Ei tarvi arpoa viivoja, kun testi kertoo tulokset sanoilla RASKAANA tai EI RASKAANA.
Päätettiin odottaa torstain 4.7. aamupissaan testausta, kun aina sanotaan, että aamupissa paras pissa näihin systeemeihin. Meikäläinen toki heräsi jo tuntia ennen kellonsoittoa ja hiippaili vessaan ja tässä tulos, osa 1:
Ohjeiden mukaan ensimmäisen osion tulos tulee kolmessa minuutissa. Jaksoin odottaa ehkä 1,5 min. Viikkojen saaminen ruutuun kestää kuulemma toiset 3min, jaksoin jälleen odottaa ehkä 1,5min... Kolmen minuutin jälkeen tulos näytti tältä, osa 2:
Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, niin kyllä, minä olen raskaana.
Ja aivan vietävän onnellinen.
Tilaa:
Kommentit (Atom)